Satunnaisia huomioita ja vuosi 2014

Olen kuunnellut öisin nukkumaan mennessä musiikkia noin 20 vuotta. Olen yleensä pitänyt musiikkia todella hiljaisella, tyyliin niin että en kuule mitään jos vaihdan asentoa. Kai syynä on se että aina ajattelee että vähänkin voimakkaampi volyymi voisi häiritä muita, vaikka esimerkiksi nykyisessä asunnossa seinät on paksuja jne. Tämä on aiheuttanut sen, että joskus sitä vain missaa suuren osan levystä, jos äänenvoimakkuuden on säätänyt äänekkäimpien hetkien mukaan. Tavalliset kuulokkeet taas ovat epämukavat ja voivat mennä rikki sängyllä maatessa. No, vihdoin keksin nerokkaan ratkaisun: tulppakuulokkeet!  Tietty olen aina tiennyt niiden olemassaolosta, ja myös käyttänyt niitä mp3-soittimen ja kännykän kanssa, mutten oikein koskaan tietokoneeseen liitettynä. No, tulppakuulokkeiden ansiosta volyymia voi hyvillä mielin nostaa öisinkin, niin että jopa kuulee jotain. Tuntuu myös, että tulpilla eivät dyynamisetkaan levyt häiritse niin. Aiemmin esimerkiksi en ole tykännyt kuunnella Jethro Tullin hienoa A Thick as a Brickia öiseen aikaan. Ehkä nyt tohtisi kokeilla jopa Mike Oldfieldin Amarokia, tai joitain klassisia teoksia..

Tulppakuulokkeet ovat myös lisänneet uusien levyjen kuuntelua, ja sehän on ollut minulle ongelma. Öisin on aiemmin tullut yleensä valittua se joku perinteinen Selling England by the Pound, juuri sen takia että hiljaisella on mukavampi kuunnella tuttua levyä, koska muuten voi missata jotain.

Löysinpä vanhan Hesarista otetun artikkelin, jossa listataan tärkeimpiä biisejä. Silmään pisti Roxy Musicin Love is the Drug, josta ei ollut mielikuvia, kait kun olin hankkinut Roxyn levyjä niin nopeaan tahtiin, etten kunnolla ehtinyt kuunnella. Ja onpahan hieno biisi, piti laittaa heti autoon kuunneltavaksi. Nyt nolottaa myös ettei Televisionin Little Johnny Jewel ole oikein tuttu..

Vuoden lopulla on aina kiva lukea ja katsoa listoja vuoden huonoimmista tuotoksista. Tällä kertaa katselin myös videoita huonoimmista biiseistä, esimerkiksi ADoseofBuckley -nimiseltä kanavalta. Kyllähän nykymusiikki aika kauhealta kuulostaa, mutta esimerkiksi vuoden 2013 listalla oleva Cher Lloydin I Wish kuulosti hyvältä, tykkään varsinkin "kiss me" -kohdasta. Tavallaan Skee-Lo -coveri.

Olen käyttänyt IMDB:n Watchlistia vasta vähän aikaa, mutta nyt on tullut lisättyä paljon elokuvia. Varsinkin Elokuvan tarina -sarjan ja 1001 elokuvaa jotka jokaisen on nähtävä edes kerran eläessään -kirjan ansiosta. Listalla on nyt noin 230 elokuvaa. Kyllähän nuo tosisissi katsoisi vuodessa helposti.. Yksi viimeksi katsottuja oli Reds, joka oli kiinnostanut ehkä noista eniten. Ja se olikin hyvä, muttei aivan sitä mitä halusin. Juonisynopsis kun oli niin mielenkiintoinen: "A radical American journalist becomes involved with the Communist revolution in Russia and hopes to bring its spirit and idealism to the United States.". Odotin että elokuvassa tyyppi nähtäisiin levittämässä kommunismia Jenkeissä, saamassa sen takia kadulla turpiinsa jne. mutta eihän se ihan niin mennyt. Tuli mieleen samoista ajoista kertova Tohtori Zivago, ihmissuhdejuttujen takia.

Reds oli myös pitkä elokuva, ja välillä olenkin järjestänyt katsomislistaa kestojen mukaan, että saisi katsottua ne pisimmät pois alta ensin. Esimerkiksi Satantango on mukavat 450 minuuttia. Toisaalta listan toisesta päästä voisi sitten katsoa lyhyitä myös. Voisi katsoa aina kaksi normipätkää yhden eeppisen sijaan.

Kirjoja tuli luettua noin 30, eli puolet viime vuodesta. Saa nähdä tuleeko ensi vuonna luettua enemmän vai vähemmän, olen listannut muutaman isomman teoksen jotka ainakin pitäisi. Onhan se noloa kun Stephen King -fanina en ole lukenut Tukikohtaa. En kyllä Mustaa torniakaan, mutta se ei ole vielä lukulistalla.

Viimeinen tänä vuonna luettu on  suomalainen Tolkien - elämä ja teokset, joka aiheutti Tolkien-kuumeen (vaikkei mikään loistoteos olekaan). Silmarillionin olin tosin aikonut uudelleen lukea muutenkin, mutta nyt myös Taru sormusten herrasta kiinnostaa taas. Voisi myös niitä TSH-elokuvien teosta tehtyjä dokumentteja katsella vihdoin, kun niitä aina kehutaan, viimeksi täällä.

Viimeinen päivällinen (elokuva)

Viimeinen päivällinen (1995) on niitä elokuvia, jotka ovat jääneet mieleen televisiosta katseltuna, samalla lailla kuin Kello kolme kolahtaa. Eihän näitä kahta elokuvaa voi Kubrickeihin, Scorseseihin yms. verrata. Mutta jos omiin suosikkeihin kuuluvan elokuvan määritelmä on se että sitä tulee suositeltua muillekin, niin molempien kohdalla tämä pätee. Tosin tv:stä nämä tulevat harvoin, eivätkä kumpikaan ole sellaisia että voi suositella suoraan dvd:n ostoa.. Tästäkään kun kaikki eivät pidä.

Viimeinen päivällinen on musta komedia, jossa joukko opiskelijoita alkaa tappamaan vaarallisina pitämiään äärioikeistolaisia. Koko juoni on kylläkin mahdoton, sillä ilmeisesti päivällisille tulevat henkilöt eivät mainitse kenellekään minne ovat menossa. Mutta jos tämän unohtaa niin kyseessä on nautittava elokuva. Päähenkilöt ovat ihan hyviä, mutta parempia ovat päivällisvieraat. Esimerkiksi Jason Alexander esittää varsin georgemaista tyyppiä. Loistava on myös Ron Perlmanin esittämä tv-kasvo, ja ihan loppu on oikeasti hieno. Niin hieno, että tästä saisi taitava ohjaaja nykyään paremman version tehtyä, kunhan olisi hyvät näyttelijät ja ei mentäisi PG-13:ksi.

Kyllähän tälläisiä mukavia pieniä elokuvia tehdään vielä, eri asia on sitten nähdäänkö niitä Suomen televisiossa. Muistini mukaan Shallow Grave on melko samanhenkinen ja tehty samaan aikaan Viimeisen päivällisen kanssa, mutta on senkin tv-esityksestä aikaa.

Satunnaisia huomioita

Sarjojen katselu edistyy todella hitaasti, mutta varmasti. Buffyssä olen jo ekan kauden katsonut. Ensimmäinen kausi onkin lyhyt, seuraavat ovat kaksi kertaa niin pitkiä.. Orange is the New Blackissa kolmannesta jaksosta tykkäsin niin, että katsoin seuraavan heti putkeen, mutta silti mennään vasta viidennessä. Siinä heti alussa soi The Velvet Undergroundin Sunday Morning ja luettiin Gillian Flynnin Gone Girl -kirjaa. Homelandiakaan en ole katsonut kuukausiin, mutta en vielä luovuta.

Yksi sarja mitä en ole maininnut on Teemalta tuleva Elokuva tarina, joka siis kertoo elokuvan historiasta. Se onkin tällä hetkellä kiinnostavin.

Viimeaikoina olenkin katsonut klassikkoleffoja, joista hienoin oli Elokuvan tarinassa esitelty Auringonnousu. Mykkäelokuva, jota voi suositella useimmille. Myös Elävien kuolleiden yöstä tykkäsin. Sen sijaan toiseksi viimeiseksi katsottu Taskuvaras ei iskenyt, onneksi se oli lyhyt, ja lyhyyden takia sen katsoinkin hetken mielijohteesta.

75 minuuttisen Taskuvarkaan jälkeen katsoinkin sitten noin 220 minuuttia kestävän Once Upon a Time in American. Olin pitänyt siitä todella paljon jo ennemminkin, mutta nyt oli sen verran hieno katselukokemus, että saattaa jopa nousta top 5:een. Saa nähdä, ottaa Arabian Lawrence paikkansa siinä takaisin, kun sen seuraavan kerran joskus katson. Mutta eipä kiirettä, joskus aioin ottaa tavaksi katsoa Lawrencen joka vuosi, mutta nyt olen tajunnut että elokuvat kannattaa katsoa silloin kun siltä tuntuu. Once Upon a Timen in American edellisestä katselustakin oli vaikka kuinka kauan.

The Strokes - Take It Or Leave It (biisi)

2000-luvun alussa rockille etsittiin kovasti pelastajia. Esimerkiksi Soundi usein vinoili brittilehtien tavalle hehkuttaa uusia tulokkaita, mutta The Strokes ja The White Stripes saivat lehdessä suitsutusta. Yhdessä numerossa The Strokesia kehuttiin taivaisiin kolmessa eri jutussa (artikkelissa, keikka-arviossa ja levyarviossa), muistaakseni myös kolmen eri toimittajan toimesta.

Ja onhan Strokesin debyytti Is This It laadukas levy. Ehkä kuitenkin senkin kohdalla on käynyt Stone Rosesit, eli tulee kuunneltua niitä muutamia huippubiisejä levykokonaisuuden sijaan. Ja Take It Or Leave It taitaa olla niistä kovin. Moni muu bändi valitsisi päätökseksi pitemmän raidan, mutta Take It Or Leave It on alle neljäminuuttinen, kuten muutkin levyn kappaleet. Lopetusbiisin jälkeen on helppo uskoa, että Strokes pelastaisi rockin. Mutta jälleen kerran minulle riitti tämä biisinippu ja omat kokemukset rajoittuvat bändiltä tunnetuimpaan levyyn. Room on Fire -seuraajalta tuli kuunneltua joku biisi, en tainnut innostua, mutta voisi sille antaa toisen mahdollisuuden. Käsittääkseni se on ihan hyvä levy, myöhemmät eivät ole sitten niin kehuja saaneet. Eli jälkeenpäin katseltuna The White Stripes taisi olla hype-kaksikosta se merkittävämpi bändi.

Mitähän mieltä Soundi sitten on nykyisin Strokes-hehkutuksesta? No, tuskinpa toimittajien hävetä tarvitsee, onhan Is This It oikeasti hieno ja merkittävä levy. Myös bändin myöhempiä tuotoksia on kehuttu lehden sivuilla. Sen sijaan vuonna 2013 100-parasta levyä -kriitikkoäänestyksessä ei Is This Itia nähty. Mutta eipä "uusilla" levyillä muutenkaan listalla juhlittu; Arcade Firen Funeral oli ainoa maininta 2000-luvulta.

Tulipa luettua: Painovoiman sateenkaari

Kun Huuto 49 kolahti aikoinaan, teki tietenkin mieli lukea lisää Pynchonia. Gravity's Rainbow oli looginen seuraava kirja, onhan sen maine suorastaan myyttinen. Ja luinkin sen sitten englanniksi. Enkä tiennyt mitä sanoa. Onneksi tiesin, ettei moni englantia äidinkielenä puhuvakaan oikein tajua mitä kirjassa tapahtuu. Gravity's Rainbowissa oli kyllä paljon mielenkiintoisia kohtia, ja suomennosta lukiessa huomasi että yllättävän paljon oli jäänyt mieleen. Ja sitten toisaalta piti taas lukea netistä, mitä tietyissä kohdissa oikein tapahtui.. Kaiken kaikkiaan lukeminen sujui kuitenkin suhteellisen nopeasti, ja välillä tuli jopa "kunpa tämä ei loppuisi" -tunne.

Huuto 49 oli lyhyt kirja, ja siinä tekivät vaikutuksen ne selostukset historiallisista tapahtumista, vaikka sitten osa olikin keksittyä. Täytyi vain ihmetellä miten paljon Pynchonin on pitänyt tutkia historiaa yms. kirjaa varten. Painovoiman sateenkaarta lukiessa tämä ei enää niin yllättänyt, vaikka se sisältää monta kertaa enemmän historiaa, kielitiedettä, matematiikkaa, fysiikkaa, kemiaa.. Voi vain nostaa Pynchonille hattua, varsinkin kun muistaa että tuolloin ei ollut internettiä.

Mutta jos Painovoiman sateenkaari olisi vaikka Pynchonin unohdettuja kirjoja, miten suhtautuisin? Olisiko esimerkiksi kirjan kuuluisa aloitus silloin yhtä mieleenpainuva? Kun kirjasta on tullut vastaan lähes vain kehuja, niin vaikuttaahan se. Kehuista puheenollen, pari on jäänyt mieleen. Ensimmäinen on lainaus englanninkielisen version takakannesta: "Pynchon leaves the rest of the American literary establishment at the starting gate". Toinen on todennäköisesti amazon.comista löytyvä kritiikki, jota en nyt löydä. Siinä sanottiin, että kirjan loppu on niin hyvä, että haluat nousta taputtamaan. Nämä kaksi ylistystä ovat sellaisia, että pitäisin ne mielessä jos olisin vaikka elokuvaohjaaja. Tuli mieleen myös muutama leffa, joita voisi kehua samalla tavalla. Kellopeliappelsiini, Mafiaveljet ja Trainspotting ovat sellaisia täydellisiä ohjaajien taidonnäytteitä, että niitä on tietyssä mielessä mahdoton ylittää. Ja noista ei silti kuulu kuin Kellopeliappelsiini ihan ehdottomiin suosikkeihin.

Mitä seuraavaksi? Pynchonilta riittää vielä luettavaa, mutta Infinite Jest kiinnostaa myös. Silläkin on tuoreudestaan huolimatta vahva maine, ja monet ovat kehuneet sitä oikeasti oikein hyväksi. Infinite Jest on myös yksi pisimpiä koskaan kirjoitettuja kirjoja, joten saa nähdä mitä lukemisesta tulee. En tiedä IJ:stä oikein mitään, mikä on vain kiva. Painovoiman sateenkaaren suomentanut Juhani Lindholm on suomentanut myös David Foster Wallacea, mutta Infinite Jest -käännöstä tuskin kannattaa odottaa..

Satunnaisia huomioita

Viimeaikoina katsonut taas aika paljon leffoja. Alussa moni oli kyllä sellaisia mitä olen nähnyt ennenkin, mutta sitten tuli katsottua "uusiakin" pätkiä. Esimerkiksi Maailman nopein intiaani on ollut katselulistalla sen jälkeen, kun näin siitä pätkän muistaakseni Conan O'Brienin ohjelmassa. Ja se olikin sellainen mukavan leppoisa elokuva kuin odotin, tosin vähän olisi saanut lyhentää. Myös toinen Anthony Hopkins-elokuva, Fracture oli oikein hyvä.

Kävin myös katsomassa elokuvan oikein teatterissa, Interstellarin nimittäin. Hyvä pätkä jälleen Nolanilta. Boyhoodkin olisi mennyt siellä, mikä on yllättävää pienelle maaseudun teatterille. No, se on varmasti ihan yhtä hyvä kotona katseltunakin.

Genesikseltä on tullut uusi kokoelma, opin sen soundi.fi:stä. No, biisit ovat muuten ihan normi-Genesistä, mutta mukana on myös materiaalia jäsenten soololevyiltä, jotka eivät ole tuttuja Peter Gabrielia lukuunottamatta.

Yksi kirja mitä luin oli Aldous Huxleyn Saari, se oli varsin mielenkiintoinen. Lainaamassani versiossa oli hyvin selitetty sanastoa, mainittuja henkilöitä yms, eräs paikka tuli vastaan myös nyt luettava olevassa kirjassa, josta voisi vähän kirjoittaa kohta..

Tulipa pelattua: Final Fantasy XII

Kun Final Fantasy X osoittautui yhdeksi parhaista peleistä koskaan, piti tietty käydä XII:n kimppuun. Ennakko-odotukset olivat sekavat, tiesin että XII on huomattavan erilainen. Mikä on tietysti järkevää, se ilmestyi kuusi vuotta X:n jälkeen, ja on jo selvästi modernimpaa roolipeliä. Tuntui myös, ettei pelistä puhu juuri kukaan enää, ihan kuin se olisi unohtunut nopeasti.

No, XII osoittautui ainakin yhtä loistavaksi kuin X. Hahmot eivät ole yhtä hyviä, juoni on sekava, mutta pelijärjestelmä on erinomainen, vaikka luulin ettei kympistä voi paljoa parantaa. Tekemistä riittää ja peli on niin koukuttava, että kymppikin jää sillä saralla toiseksi. Jos jokin huono puoli on niin boss fightit olivat kaikki helppoja, ja menivät ekalla yrittämisellä läpi. Ja tämä siis minun taidoillani. Peli on myös hieno, ja musiikki jälleen loistavaa.

Joka tapauksessa sekä X ja XII (XI on nettimoninpeli) vain paransivat pelisarjaa, jonka luulin jo Playstation 1 -vaiheen jälkeen menettävän taikaansa. No, ilmeisesti osa 13 on sitten oikeasti huonohko. Eipä ole kyllä laitettakaan millä sitä pelaisi, ja olenpahan oppinut unohtamaan suurimmat ennakkoluulut. Mutta kyllä PS1:n Final Fantasyissä ja osissa X ja XII riittää pelaamista vielä pitkäksi aikaa.

Avain - Punainen tiili (levy)

Avaimen Punaisesta tiilistä tuli kiinnostuttua joskus sen ilmestymisen aikoihin, kun sitä kehuttiin kovasti. Paria biisiä kuuntelin ja tykkäsinkin, mutta jälleen kerran koko levyyn tutustuin vasta vuosien päästä. Silloin Avain oli jo palannut Asa-nimellä, ja eri tyylillä. Mielenkiintoisesti Leijonaa metsästän -biisin radiosta kuullessani ajattelin jostain syystä että olisiko tämä Avain, vaikka tyyli oli erilaista, ja lauluääniä olen todella huono tunnistamaan.

Asa-nimelläkin on tehty hienoja biisejä (esimerkiksi Runoilijanarsissi on avain uskomaton), mutta Asan levyjä en ole kokonaisuuksina kuunnellut niin kuin Punaista tiiltä. Tiili onkin täynnä laadukkaita biisejä, vaikka mikään lyhyt levy se ei ole. Joku voi taas vitsailla että mistä erottaa hyvän ja huonon rap-biisin, ja en sano että musiikkityylini on suosikkini, mutta tästä sentään tykkään.

En voi silti pitää levyä ihan suosikkieni joukossa. Sanoitukset kun ovat minulle ongelma. En ole lähtökohdistani huolimatta mikään vasemmistovastainen, mutta Punaisen tiilin saarnaaminen menee välillä yli. Koulutus on ensin turhaa, mutta sitten sanotaan että ei ehkä olekaan. Isänmaallisuudessa on vikaa, mutta Roihuvuorta ylistetään joka välissä jne. Spreeijaamista pitää toki joka välissä mainostaa. Huumeita vastaan ollaan, vaikka käsittääkseni Asa jäi myöhemmin kiinni kannabiksen ja kokaiinin hallussapidosta. Hyviäkin pointteja levyllä kyllä löytyy, mutta pidän enemmän Asan tajunnanvirtasanoituksista. Mutta ehkä niiden kanssa Punainen tiili ei olisi noussut niin tunnetuksi levyksi, biisimateriaalin tasokkuudesta huolimatta.


Miksi sitten valitsin ensimmäiseksi esitellyksi suomalaiseksi levyksi räppialbumin, joka ei ole ihan parhaiden joukossa? No, kaikesta huolimatta levyn esittelemä elämäntyyli talonvaltaamisineen, totaalikieltäytymisineen yms. on kiinnostava näin kuunneltuna, vaikka ei minusta mitään vasemmistohippiä ikinä tule. On myös mukava ajatella, että ehkä Punainen tiili on muuttanut joskus jonkun elämän. Jos tälläinen saarnaaminen ei kiinnosta, niin suosittelen Asa-nimellä tehtyä materiaalia, mutta Avaimen viesti on toki myös parempi kuin amerikkalainen bling bling -räpin.

Tulipa katsottua: Kotirauha

Ihmisen syöksykierteestä on tehty useita elokuvia, mutta suomalaiset kiinnostavat aina. Esimerkiksi Aku Louhimiehen Valkoinen kaupunki on mainio, kuten myös tietysti Paha maa. Kotirauha taas on ollut katsomislistalla kauan, kovalevyllekin oli ehtinyt tarttua kaksi tallennusta.

No, hetken mielijohteesta tuli Kotirauhan katsominen aloitettua, ja heti alussa tuli vastaan ongelma jota monet kutsuvat kovin yleiseksi suomalaisissa elokuvissa: vuorosanoista ei meinannut saada selvää. Itse olen ollut sitä mieltä että tuosta valittaminen on vähän liioittelua, mutta nyt oli kyllä vaikeuksia ymmärtää mitä sanottiin. Onneksi tämä tuntui tapahtuvan vain alkupuolella, ehkä äänimaailmaan sitten tottui. Myöhemminkin piti kyllä kelata pari kertaa, eli onneksi en katsonut tätä televisiosta suorana.

Jos vuorosanojen äänenlaatu on yksi suomi-elokuvan klisee, niin onhan sitä myös Samuli Edelmann. Itseäni ei haittaa että hän on joka toisessa leffassa, itse asiassa kun Kotirauhan aloitin niin ajatuksena oli katsoa sen jälkeen myös Minä ja Morrison. Ilmeisesti se ei kuitenkaan ole kummoinen. Kolmas suomileffa-klisee olisi sitten miehen paljas perse, mutta tätä en muista elokuvasta.

Itse leffa oli sitten yhtä laadukas kuin mitä odotin. Ilmeisesti Kotirauha ei menestynyt kummoisesti teattereissa, mikä on sääli. On se ainakin selvästi parempi kuin Rööperi, ja kiva että Aleksi Mäkelä kokeilee jotain vähän erilaista, kun monet edellisistä töistä ovat olleet aika toimintapainotteisia. Ei tämä kaikille sovi, mutta jos synkähkö meininki kiinnostaa niin suosittelen.

Satunnaisia huomioita

Viimeaikoina olen kehunut mm. Netflixiä, joten Herra Murphy huomasi asian. Palvelusta on ilmeisesti poistumassa iso kasa leffoja ja sarjoja, mukana mm. aloittamani Buffy. Myös brittikomediat Kirjava joukko ja Avaruuden tuntua lähtevät, ne olen tosin nähnyt, mutta varsinkin Kirjavaa joukkoa olen suositellut muille. On tosin mahdollista, että sarjojen oikeuksista vielä neuvotellaan, mutta saa nähdä.

No, eipä tässä Buffyakaan ole tullut juuri katseltua, sillä Final Fantasy X vienyt aikaa tuhottomasti. Pelaan siis sitä toista kertaa. Ja alan olla varma, että kyseessä on suunnilleen paras peli ikinä. Tarina on kiva ja hahmot hyviä, mutta parasta tässä on taistelu- ja hahmonkehityssysteemin lisäksi Areena, jonne saa kerätä vihollisia ja käydä tappelemassa. Loppuvihollisen hakkaisin varmasti jo helposti, mutta Areenalta löytyy vielä vaikeita vihollisia. Myös kaikenlaisia muita salaisuuksia löytyy, ensipelaamisella on nähnyt kuin pienen osan. Karua ajatella, että olen pelannut nyt toisella kerralla jo 100 tuntia..

Final Fantasy kymppi on vienyt aikaa myös lukemiselta, mutta kirjoja on tullut kuitenkin lainailtua. Nyt kiinnostaa enemmän historia ja elämänkerrat, tosin jotain romaanejakin pitäisi lukea.

XBMC vaihtaa nimensä Kodiksi. Mikäpä siinä, mutta biisien lähetys last.fm:ään ei ole toiminut pitkään aikaan. Varmaan taas Murphy asialla, tuotakin ohjelmaa tuli kehuttua.

Huomasin että Elvis Costellon This Year's Model on loistava levy, ja Costelloa pitäisi kuunnella muutenkin enemmän. Sunnuntaina tuli joku dokkari miehestä, en tiedä pitäisikö katsoa.

Tulipa katsottua: Yksinäinen asemapäällikkö

Viimeaikoina olen jopa saanut katsottua elokuvia, tosin en edelleenkään suorana teeveestä. Pari kyllä on katsottu aika äkkiä tv-esityksen jälkeen, eli eivät jääneet kovalevylle lojumaan.

Yksinäinen asemapäällikkö (The Station Agent) on niitä elokuvia joista on tullut kehuja vastaan, joten olen lisännyt sen pitkälle katsomislistalle. Tiesin että pääosassa on loistava Peter Dinklage, mutta elokuvan lyhyys (90 minuuttia) taisi olla suurin syy miksi katsoin tämän kaikista "pitäisi katsoa" -tallennuksista.

Ja elokuva on oikein mainio. Pidän yleensäkin pikkukaupunkielokuvista, ja olen ajatellut katsovani niitä enemmänkin, jopa niin että en laadusta juuri välitä. Yksinäinen asemapäällikkö ei kuitenkaan ollut aivan sellaista leppoisaa tunnelmaa mitä pikkukaupunkielokuvista haen. Miten sen selittäisi, pidän enemmän Doc Hollywoodin paikoista ja ihmisistä kuin tästä, vaikka toki Yksinäinen asemapäällikkö on elokuvana parempi. Voin suositella, elokuva on sellainen pieni tarina ilman kummempia selittelyjä. Yhdessä vaiheessa nähtiin muuten parin sekunnin ajan kuva, josta tuli heti Suomi mieleen.

Aliens (elokuva)

Mainio fark.com linkitti kerran artikkeliin jossa lueteltiin parhaita Hollywood-elokuvien jatko-osia. Käsittääkseni moni artikkelin elokuvista ei ole kummoinen, joten Farkin otsikkona linkille oli "ainakin valitsivat oikean elokuvan ykköseksi". Kyseessä oli siis Aliens, ja asia ärsytti minua. En ollut tainnut nähdä elokuvaa silloin, joskus katsoin kyllä alkupuoliskoa. Mutta sisäinen elitismin vastustajani heräsi kun ykkönen ei ollut Terminator 2. Terminator 2:han on täydellinen toimintaelokuva, ja paras jatko-osa?

No, nyt olen nähnyt Aliensin, muistaakseni jopa kolmesti. Ja täytyy sanoa, että tällä hetkellä se on James Cameron-suosikkini. T2 voi olla parempi elokuva, mutta olen nähnyt sen miljoona kertaa, Aliensissa on sentään vielä tuoreutta. Parasta Aliensissa on tunnelma. Elokuvassa ollaan loukussa vieraalla planeetalla. Olen jopa harkinnut, että voisi katsoa ihan huonoja elokuvia samanlaisesta aiheesta. Käsittääkseni kehnoa toimintascifiä kyllä riittää, viihdyttäviä ainakin osa varmasti on.

Aliens on käsittääkseni vaikuttanut elokuvan lisäksi paljon peleihin. Ja kyllähän Cameron itsekin lainaili paljon omasta elokuvastaan Avatariin. Vuosi Aliensin jälkeen ilmestynyt Predatorkin käsittääkseni otti vaikutteita, siinähän myös joukko itsevarmoja toiminnan miehiä saa huomata että tehtävässä tuleekin turpaan ja kunnolla.

Monelle se ensimmäinen Alien on varmaan parempi elokuva, itse en ole sitä katsonut aikoihin, joten en muista paljoa. Mutta ensimmäinen Alien on siis avaruuskauhua, Aliens taas toimintaa. Ja kyseessä on siis yksi parhaista toimintaelokuvista ja jatko-osista.

Satunnaisia Netflix-huomioita

Viime aikoina on ollut tarkoitus katsoa jotain sarjoja, ja niitä onkin tullut aloiteltua useampi. Useimpia olen katsonut muutaman jakson. Nyt pitää vain miettiä mitkä "pääsevät jatkoon", kuten jotkut aloittamistaan sarjoista sanovat. Archeria en laske näihin mukaan, sillä sen aloittamisesta on jo niin kauan, katsoin vain yhden jakson ja vaikka pidinkin siitä, niin en ole muistanut koko sarjaa..

Boardwalk Empire tuli aloitettua varmaan muutama kuukausi sitten, ja nyt mennään jaksossa numero kolme. Itse sarjassa ei ole mitään vikaa, enkä vielä luovuta. The Wirekin meni alussa samaan tahtiin.

Isänmaan puolesta on hyvä. Kolmas jakso siinäkin katsottu. Mahdollisesti jatkoon.

Orange is the New Black on hyvä sekin, sitä tosin katsottu vain kaksi jaksoa. Ehkä jos seuraavaa mainittua sarjaa ei olisi, niin tätä voisi katsoa useammin.

Mutta paras aloitettu sarja on Buffy vampyyrintappaja. Taisin katsoa sitä aikoinaan televisiosta, mutta en muista mitään jaksoista. Nyt olen katsonut jo peräti viisi jaksoa suht lyhyessä ajassa, ja jokainen on ollut erinomaisen viihdyttävä. Ongelmana on vain se että jaksoja on lähes 150. Nykypäivänä tuonkin sarjan kaudet kestäisivät varmaan 10-15 jaksoa, mutta tuohon aikaan oli lähes pakko tehdä se 22 jaksoa (ensimmäistä kautta lukuunottamatta). Eli saa nähdä minkälaisia täytejaksoja tulee vastaan.

Eli varsin iso projekti koko sarjan katsominen olisi, joten muista mainituista sarjoista pitäisi karsia. Kun lisäksi on vielä yksi sarja minkä voisi aloittaa, eli Doctor Who. En kuitenkaan sitä kokonaisuudessaan aio katsoa, vaan 2000-luvun versiota. Joskus TV2:lta on tullut katsottua lähinnä jakson puolikkaita, ja olen pitänyt paljonkin. Joku päivä sitten piti tsekata teeveestä uusi Tohtori (vaikken ole hänen edeltäjääkään nähnyt), mutta esitettävä jakso olikin Blink, Carey Mulliganin tähdittämä klassikkojakso, jonka olen sen maineen takia katsonut. Tuota jaksoa voi kyllä suositella.

On muuten hienoa että Netflixistä löytyvät Buffyn ja Doctor Whon kaltaiset kulttisarjat. Noiden lisäksi vielä aluperäinen Star Trek ja Twin Peaks. Doctor Whon tapauksessa Netflixistä käsittääkseni puuttuvat tietyt jaksot, mm. eräs tärkeä.

Tulipa luettua: Talvisota

Kun muutama vuosi sitten innostuin uudestaan kirjoista, Antti Tuurin Talvisota oli ensimmäisiä lukemiani kirjoja. Pidin siitä heti, ja kirjan tyyli jäi myös mieleen. Talvisodan minä-kertojassa on sitä jotain, hän ei jää asioita turhia kaivelemaan. Toki jotkut asiat ovat merkittävämpiä kuin toiset, mutta tiettyjä kysymyksiä päähenkilö pohtii vain lauseen tai parin verran, kun joku toinen kirjailija käyttäisi niihin kokonaisia kappaleita. En ole Tuurin muita kirjoja lukenut, mutta voisihan niitä vilkaista. Aika paljon niitä taisi olla. Talvisota-elokuvan taisin joskus katsoa, mutta en muista oliko se kirjan lukemisen jälkeen. Enkä muista siitä paljoa.

Jos minun pitäisi kirjoittaa kirja, niin siinä olisi myös minä-kertoja, ja tyyliin vaikuttaisi kolme kirjaa: Talvisota, Sieppari ruispellossa ja Tony Halmeen Jumala armahtaa, minä en. Oikeastaan tällä yhdistelmä-tyylillä voisi kirjoittaa vaikka remaken jostain kirjasta, vaikkapa Tuntemattomasta sotilaasta. Kirjamaailmassa ei uusintaversioita käsittääkseni kuitenkaan juuri harrasteta..

Tulipa pelattua: Final Fantasy X

Ensimmäisen Playstationin Final Fantasy -peleistä olen tykännyt jo jonkin aikaa, kirjoitin tänne lyhyen jutunkin suosikistani eli VIII:stä. Nyt oli vuoro siirtyä PS2-aikakauteen. Olin aiemmin katsonut The Spoony Experimentin videoarvostelun pelistä, mutta en silti oikein tiennyt mitä odottaa. Spoonyhän haukkuin pelin pahasti, mutta toki oma mielipide oli muodostettava.

Ja FFX oli sarjan hienoin pelikokemus. En sano vielä että se on suosikkini, mutta ainakin se on top 2:ssa. Hämmästyttävää miten paljon pelisarja meni eteenpäin parissa vuodessa. FFX on kunnon todellisuuspakoa, hieno maailma ja hienot hahmot. Ja hieno hahmonkehityssysteemi, vaikka tyhmänä en tajunnut tuota Sphere Gridiä ensin. Outoa, sillä kun sen ymmärsi, niin se tuntui maailman helpoimmalta asialta.

Peli vei pelikellon mukaan aikaa 75 tuntia. Siinä ajassa katsoisi suurimman osan Sopranosista. Onneksi Final Fantasyjä ei ole maailmassa loputtomiin, muuten en varmaan muuta tekisi kuin pelaisin niitä. Nytkin tekee mieli aloittaa peli uudestaan, tietenkin toisella reissuilla säästäisi kymmeniä tunteja.

Satunnainen huomio

Harkitsen vakavasti kantrin kuuntelemisen aloittamista. Kaikki alkoi Uskollinen äänentoisto (High Fidelity) -kirjasta, jossa päähenkilö mainitsee The Flying Burrito Brothersin Sin Cityn yhdeksi suosikkibiisikseen. Kuuntelin sen ja tykästyin, myös koko The Gilded Palace of Sin on hyvä levy. Sittemmin olen saanut kantri-suosituksia, mutta jatkan varmaan aluksi Gram Parsonsin musiikin parissa. Dwight Yoakam voisi olla seuraava, hän on myös näytellyt, mm. hienon roolin Sling Bladessa.

Ehkä vaikeinta tulee olemaan oikeaoppisen ja kaupallisen kantrin erottaminen. No, jos tykkää niin mitäs väliä minkälainen katu-uskottavuus artistilla on.

Satunnaisia huomioita

Joku aika sitten tuli katsottua se Porvariston hillitty charmi, eikä siinäkään ole kohtausta jossa Fernando Rey lyö nuorta miestä hansikkaalla. Mutta nyt on varmistunut 99%:sti että se leffa on Tristana. Pitää katsoa joskus.

Yksi kirja mitä luin on Kiltti tyttö (englanniksi Gone Girl). Kiinnostuin koska David Fincher on ohjaamassa elokuvan. Periaatteessa olisi kiinnostanut nähdä leffakin ilman ennakkotietoja, mutta kirja on jokatapauksessa loistava. Suosittelen, mutta välttäkää spoilereita jos googlaatte.

Myös Trainspotting tuli luettua, se on varsin erilainen elokuvaan verrattuna, mutta hyvä. Yksi kohtaus meinasi aiheuttaa huonon olo, kun mentiin American Psykon linjalle, vaikka siinä oli eräs käänne myöhemmin.

Nyt on luettavana Alastalon salissa, saa nähdä miten sujuu, alussa ainakin hyvin.

Leffoista tuli katsottua vihdoin Puuta, heinää ja muutama vesiperä, hyvähän se on, Snatch kyllä parempi.

Levyt joita en tajua: Sex Pistols - Never Mind the Bollocks, Here's the Sex Pistols

Tai ehkä tajuan tämän levyn tarpeeksi hyvin. Sillä vaikka se usein näkyy parhaiden rock-levyjen listoilla, niin uskon että syynä on lähinnä se että se on niin tärkeä levy. Siis sellainen, joka ei nykykuuntelijaan niin iske. Esimerkiksi Rate Your Musicissa Never Mind the Bollocksin arvosana on 3.75, klassikolle varsin vähän. Parhaiten on jäänyt mieleen menestys Soundin vuoden 1995 levyäänestyksessä. Levyn taakse jäivät siis esimerkiksi Pet Sounds ja Abbey Road. Vuoden 2013 äänestyksessä levy ei enää ollut kärkikahinoissa.

Tuo Soundin 1995-lista oli varmaan syy miksi odotin levyltä paljon. Kun tutustuin The Clashiin niin ajattelin että Sex Pistols tekisi varmaan yhtä hienoa musiikkia. Mutta muistaakseni en tutustunut levyyn kuitenkaan kuin paljon myöhemmin, enkä ole oikeastaan kuunnellut sitä paljoa. Pariin biisiin tutustuin jo silloin 90-luvulla. Onhan joku Anarchy in the U.K hyvä, mutta yleisesti biiseistä puuttuu se jokin. Tai tietenkin voisi sanoa että koko bändistä, mutta eiväthän kaikki Clasheja voi olla.

Jos oikein muistan niin The Clash kuitenkin koottiin melkein poikabändimaisesti kun huomattiin että Sex Pistols alkoi olla iso juttu. Hävettää vähän Clash-fanina että en niin tunne yhtyeen historiaa, mutta joku kirja tuli luettua, ja siinä Sex Pistols esiintyi myös varsin paljon. Eli vaikka en tästä klassisesta levystä niin innostu, niin sai bändi sentään tavallaan paljon hyvää aikaan.

XBMC (ohjelma)

XBMC on ohjelma, joka on tarkoitettu median toistoon. Se on suunniteltu niin sanotusti kaukaa käytettäväksi, eli jos on sopivan iso näyttö niin vaikka sohvalta, kaukosäätimen avulla. Jossain läppärissä siitä ei ole niin iloa. Itse olen esimerkiksi Linuxissa käyttänyt mpd+ncmpcpp -yhdistelmää musiikinkuunteluun, eli olen tottunut selailemaan musakirjastoa näppäimistön avulla. Myös videoita olen tottunut kelaamaan nuolinäppäimillä. XBMC olikin siksi hieno löytö, kun Windowsin puolella näppäimistön käyttöä halusin (XBMC on siis toki myös Linuxille yms). XBMC osaa oletuksena näyttää kansitaiteen jne, ja esimerkiksi lähettää tiedot soitetuista biiseistä last.fm:ään.

XBMC siis toistaa videot, musiikin, kuvat jne. Mutta toinen hieno juttu on lisäosat, niillä voi selata vaikkapa YouTubea tai Spotifyä. Kaukosäätimellä se onkin yhtä juhlaa, ei tietenkään kirjoittaminen hakukenttään. Myös esimerkiksi Cinemassacrella on oma lisäosa, joka toimii. Blip.tv kuitenkaan ei, eli Nostalgia Critic yms jäävät näkemättä. Ilmeisesti Blip-lisäosan kehittäminen on hylätty. Lisäosien kanssa saakin joskus taistella: ne eivät aina vain toimi. Joko pitää päivittää XBMC tai odottaa että lisäosa on päivitetty. Mutta pitää silti nostaa hattua, kun toimivia ja käteviä lisäosia on niin paljon. Esimerkiksi radio-lisäosa, joka kokoaa yhteen ties kuinka monta radiokanavaa, myös suomalaisia. Niin, ja voihan sitä 2048:aakin pelata kaukosäätimellä, vaikka kyseessä on varhainen versio.

XBMC on ohjelma, jota ilman olisi vaikea olla. Kun ruokailupöydän rajoituksien takia syöminen tapahtuu usein sohvalla, niin on kätevä pistää pyörimään samalla vaikka sitten niitä Simpsoneita, taas. Hienoja lisäosiakin on vielä varmasti kymmeniä löytämättä.

Satunnaisia huomioita

Tuli katsottua The Wall (se Pink Floydin levyyn perustuva leffa), ja oli hienoimpia kokemuksia aikoihin. Menee varmaan suosikkileffojen joukkoon. Hauskaa tässä on, että olin nähnyt sen pari kertaa aikaisemmin, mutta kauan sitten, eikä The Wall ollut levynä silloin edes tuttu (pidin leffasta kyllä jo silloin). Kun sittemmin sain levyn niin ei tullut edes mieleen katsoa elokuvaa. No, parempi myöhään kuin ei koskaan.

Toinen sota-aiheinen katsottu elokuva oli Teurastamo 5, joka perustuu Kurt Vonnegutin kirjaan. Sekin oli hyvä, vaikka alussa epäilin. Kirjahan ei ole mikään helpoin filmattava. Kait niitä joista oli joidenkin mukaan mahdoton tehdä leffaversio.

Kirjoista on tullut luettua Karamazovin veljeket, joka oli suurromaaneista tämän vuoden lukulistalla. Nyt voisi jättää mammuttiteokset vähäksi aikaa, H.G Wellsin lyhkäinen Näkymätön mies on jo työn alla.

Pitäisi lukea: Kenttämaskotti

Minulla ei ole mitään ns. hömppää vastaan. Eli viihdettä jonka aihe on kiinnostava, vaikka tason tietää olevan mitä sattuu (näin itse hömpän määrittelisin) Elokuvapuolella tosin sellaista viihdettä ei varsinaisesti tule katsottua, mutta kylläkin kelattua tietokoneelta läpi. Tätä en laske "viralliseksi" katsomiseksi. Kirjamaailmassa teoksia kiinnostavista aiheista löytyisi varmaan vaikka kuinka, mutta niitä ei vain tule vastaan, kun en selaa kovin usein kirja-aiheisia nettisivuja.

Kenttämaskotti-kirjaan törmäsin kirjastossa jokunen vuosi sitten, se oli asetettu hyllyyn näytille. Tietenkin kauniit kasvot herättivät huomion (vaikka aika on vähän kullannut muistoja, ei sillä että nainen ei olisi kaunis, mutta ulkoasu ja kuva on vähän ysärikasaria. Onhan kirja vuodelta 1994). Kirjasammon mukaan takakensiteksti kuuluu:

Marttina Kettunen saa työpaikan puolustusvoimien eläinsairaalasta. Hän ihailee sotilaselämää ja kotiutuu heti kasarmiin. Vetävän näköinen tyttö kerää miesten katseet. Martina on määrätietoinen luonne, joka saalistaa miehiä aivan niin kuin miehet ovat kautta aikojen saalistaneet naisia. Varusmies kelpaa hänelle yhden illan huviksi, mutta kauaskantoisemmat suunnitelmat tähtäävät upseereihin. Martinan seinällä on tilannekartta, jota vian hän itse osaa tulkita. Siinä on jo muutaman upseerin peitenimi. Aselajit on kuvattu niille ominaisilla väreillä, sotilasarvot napein…
Hurjat huhut Martinan seikkailuista kiertävät varuskunnassa, mutta tyttö jatkaa tyynesti valloituksiaan. Niin mustalaattaisen panssarijääkärin kuin kissakaulaisen kenraalinkin vastarinta murtuu, kun intohimoinen Martina käy piiritykseen.
Tiina Korhonen kuvaa varuskunnan elämänmenoa rennosti sotilaiden ronskilla kielellä. Romaani näyttää nykypäivän kentän ja kasarmin – nuoren naisen silmin.

Hyvä on, miksi tämä kirja sitten kiinnostaa niin paljon? Koska se on 800 SIVUA PITKÄ. Tätä tuli jo silloin kirjastossa ihmeteltyä. Pitäähän tuollaista kirjailijan omistautumista ihailla. Tietenkään sivumäärä ei aina kerro tekstin määrästä, mutta on hauska ajatella että Kenttämaskotti on sivumäärältään suurempi kuin Eedenistä itään. Kirja on muuten arvioitu Hesarissa, eli ei se ehkä ihan ö-luokan viihdettä ole. Saa nähdä tuleeko tämä joskus oikeasti luettua, voihan sitä vähän hävettääkin kirjastosta tuo napata mukaan. Ehkä sitä voisi ottaa jotain miehekästä luettavaa samalla, vaikka kertoohan Kenttämaskottikin armeijasta..

Tulipa katsottua: Stop Making Sense

Lyhyesti: niin hyvä leffa kuin kehutaan. Aiemmin biisit olivat tuttuja saman nimiseltä livelevyltä. Myös pari videota oli YouTubesta katsottu. Yllä oleva esimerkiksi on melko lailla täydellistä meininkiä. Byrne onnistui näyttämään suhteellisen coolilta myös siinä isossa puvussa.

Pitäisi oikeastaan katsoa enemmän livejä, edes Zappan, Genesiksen yms. eivät ole tuttuja.

The Stone Roses - The Stone Roses (levy)

En tiedä mikä on ensimmäinen kuulemani Stone Roses -biisi, mutta ensimmäinen joka iski on Made of Stone. Olen ainakin jonkun aikaa pitänyt sitä maailman parhaana biisinä, vaikka vaihtuuhan se suosikki välillä. Hauskaa on, että edes tämä ei tainnut iskeä ensikuulemalla. Säkeistö kyllä, mutta kertosäe ei. Eli kertoo taas paljon, kuinka minun on kuunneltava biisejä ja levyjä monta kertaa ennen kuin voin sanoa mitään. Mielenkiintoisesti soitin Made of Stonen armeijassa, ja silloin se kolahti ensikuuntelulla erääseen, jonka musamaku käsittääkseni on enemmän radiohitteihin kallistuva.

Onhan Stone Roses debyytti hieno levy muutenkin, She Bangs the Drum on toinen täydellinen biisi ja (Song for my) Sugar Spun Sister myös suosikkejani. Jostain syystä Sugar Spun Sisteriä kuunnellessa ajattelen usein, että se olisi hyvä valinta aloitusbiisiksi. Silloinhan levyn tunnelma muuttuisi täysin. Ei sillä, I Wanne be Adored on hyvä aloitus.

On levyllä toki muitakin laadukkaita biisejä. Mutta ehkä tässä tapauksessa kuuntelu on keskittynyt muutamaan biisiin, eli koko levy ei pyöri usein. Esimerkiksi Oasiksen (What's The Story) Morning Glory soi paljon useammin alusta loppuun. En ole myöskään tutustunut Second Comingiin, vaikka se ei käsittääkseni ole mikään huono. Myös kultakauden b-puolia yms voisi kuunnella, niitäkin on kehuttu, mutta en toki usko että mitään Made of Stonen tasoista löytyy.

Satunnainen huomio

Hiljainen päivä tietokoneliikkeessä oli niin hiljainen, että paikan omistaja näytti suunnilleen koko päivän minulle musiikkia YouTubesta. Mikä on okei, sillä olen aika huono kuuntelemaan vaikkapa irkkiin linkattuja videoita. Usein saatan kuunnella pari sekuntia, yleensä en avaa linkkiä ollenkaan. Mutta kun nyt tuli nähtyä "pakosta" kokonaisia videoita ja paljon, niin joukossa oli uusia kiinnostavia löytöjä. Olen yleensä laiska ja huono löytämään itse uutta musiikkia.

Yksi joka kolahti oli Bruce Springsteen. Tietenkin kaikki tietävät Brucen, ja kuuntelin häntä jonkin verran ennenkin. Ja tiesin myös että hän on kova keikkamies, ja The E Street Band on legendaarinen. Mutta en tiennyt että häneltä myös juttu lentää. Esimerkiksi yllä olevan videon tarina on oikeasti koskettava. Myös Growing Upin liveversion keskellä kuullaan samanlaista juttua. Yleensäkin noihin vanhempiin Brucen livevetoihin voisi tutustua, eivät ole kyllä levytkään juuri tuttuja.

Tulipa katsottua: 12 apinaa

Jälleen kerran tuli toteutettua pahaa tapaa, eli pikakelattua elokuvaa läpi. Onneksi vain lyhyen pätkän, ja elokuvan olin sentään nähnyt ennenkin. En kuitenkaan muistanut enää paljoa, katsomani pätkä oli lopusta, ja se teki niin suuren vaikutuksen, että 12 apinaa piti katsoa sen jälkeen kokonaisuudessaan.

Ja kyllä on hieno elokuva, ehkä Gilliamin paras jos ei Monty Pythoneita lasketa. Brazil on klassikko ja Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa hienoa sekoilua, mutta tämä laittoi todella ajattelemaan. Enkä tarkoita vain aikamatkustuskuvioita, vaan sitä syytä aikamatkustukselle, mitään spoilaamatta. Sanoisin kyllä että tässä elokuva jota voi katsoa monta kertaa uudelleen vaikka tapahtumat ovat hyvässä muistissa. Varsinkin loppukohtaus on täydellinen. Itse asiassa muistan että jossain vaiheessa katsoin elokuvaa paljonkin videolta.


Aikamatkustuselokuvia on paljon, sen verran että jos olisin ohjaaja niin en omaani tekisi. On ymmärrettävää miksi aihe kiehtoo, tarinoista voi tehdä vaikka kuinka monimutkaisia. Tietenkin niitä voi tulkita monella tavalla, ja on olemassa eri koulukuntia aikamatkustamisen toimintatavan suhteen. Voiko tulevaisuutta muuttaa, jos niin tekee niin muuttaako se vain yhden mahdollisen tulevaisuuden itselle suotuisaksi jne.

Terry Gilliamin elokuvat eivät ole kovin tuttuja, ja esimerkiksi Aikavarkaat on katsomislistalla. Jappervokkia katsoin hetken jonain Monty Python -teemayönä, ei se kai mikään mestariteos ole mutta kaiketi Holy Grail -henkinen. Omaperäisiä elokuvia mies tekee, mutta joutuu taistelemaan usein tuottajien kanssa. Käsittäkseni kuitenkin 12 apinaa on miehen oma visio, testiyleisö ei tykännyt mutta tällä kertaa Gilliam sai tahtonsa läpi. Ja elokuva menestyi myös hyvin, eli aina ei tarvitse tarjota yleisölle sitä helposti sulateltavaa viihdettä.

Elvis Costello - Battered Old Bird (biisi)

Aina välillä yllättyy, kun jokin biisi ei kuulukaan artistin tunnetuimpien ja arvostetuimpien joukkoon. Battered Old Birdin kohdalla huomasin asian vasta. Kappaleen last.fm -sivulla on kolme kommenttia, Rate Your Musicin käyttäjät arvioivat biisin 3.8:n arvoiseksi (vertailun vuoksi I Want You on 4.8).  Kokoelmilla biisiä ei tunnu esiintyvän. Tietenkään tämä ei vielä kaikkea kerro. Mutta silti hieman outoa, luulin että kyseessä on niitä raitoja joita kuunnellaan puhki. Ehkä jopa muistetaan ikuisesti kuinka sen kuuli ensimmäisen kerran. No, se on omia Elvis Costello -suosikkeja, kiva huomata että korvat osaavat edes välillä valita muitakin kuin niitä tunnetuimpia kappaleita.

Pitäisi katsoa: Porvariston hillitty charmi ja Päiväperho

Yle esitti vuonna 2000 Luis Bunuelin elokuvia (kyllä, olen usein laiska kirjoittamaan aksenttimerkkejä). Vilkaisin paria hetken, mutta Tämä intohimon hämärä kohde tuli katsottua kokonaan. Elokuva jäi myös mieleen, katsoin sen noin kymmenen vuotta myöhemmin uusiksi ja totesin hyväksi.

Mutta Bunuel-sarjasta oli jäänyt silloin vuonna 2000 mieleen yksi kohtaus. Siinä Fernando Rey lyö herrasmiestyyliin hansikkaallaan nuorison edustajaa. Oletin että tuo kohtaus oli tuosta elokuvasta Tämä intohimon hämärä kohde. No, nyt olen saanut selville että kyseessä onkin (todennäköisesti) Porvariston hillitty charmi. Tuo elokuva tuli tallennettua Yleltä, ja kai se pitäisi joskus katsoa. En kyllä ihmettelisi vaikka kohtaus olisi ihan erilainen kuin muistin, niin käy usein.

Tämä Bunuel-elokuva tuli mieleen, sillä Teema esitti juuri Päiväperhon. Sekin odottaa katsomista. Mainitsin aiemmin 366 Weird Movies -listan, ja että olen nähnyt sen elokuvista aika monta. Mutta kun suht tarkkaan koitin laskea, niin noista 169:stä tällä hetkellä listatusta olen nähnyt 45. Olisihan kiva saada 50 täyteen. Joten tuo Päiväperho voisi olla yksi listalta katsottava. Niin, ja kai se Andalusialainen koirakin löytyy kovalevyltä.

Tulipa katsottua: This Movie Is Not Yet Rated ja Reel Injun

Katsoin kaksi elokuva-aiheista dokumenttia, jotka löysin kahden netissä elokuvia arvostelevan ihmisen videoilta. Kummastakin mainiosta arvostelijasta olin kai aiemmin kuullut, mutta nyt vasta tutustuin tarkemmin.

Your Movie Sucks mainitsi jollain videollaan This Movie Is Not Yet Ratedin. Sen olin tosin nähnyt aiemminkin, mutta oli kiva katsoa uusiksikin. Onhan Jenkkilän rating-systeemi sangen typerä. Hieno dokumentti, mutta parasta oli kun lopputeksteissä alkoi soimaan Televisionin See No Evil. Viime katselun aikoihin ei Television tainnut olla tuttu bändi. YMS:n Tube-sivulla on monia mielenkiintoisia arvosteluja, moni on tosin vain pikainen mielipide jostain uudesta elokuvasta.

Brows Held High taas suositteli Dead Man -arvostelussaan Reel Injun -dokumenttia. Se siis käsittelee intiaaneja amerikkalaisessa elokuvassa. Tuo Jim Jarmuschin Dead Man on muuten hieno elokuva, sitä voi suositella myös. Itse dokumentti ei ollut parhaita, mutta eipä ollut pitkäkään. Brows Held High on tehnyt Dead Manin lisäksi monta muutakin kiinnostavaa elokuva-arvostelua. Jo parin ensimmäisen videon jälkeen sai kuvan että tyyppi on sangen viisas, ja Beatles-sanoituksia käsittelevä video varmisti asian. BHH myös mainitsi 366 Weird Movies -sivuston, jolla on mielenkiintoinen lista. Ja siitä on tullut nähtyä monia elokuvia.

Satunnaisia huomioita

Kai pitäisi kirjoittaa jostain levystä/leffasta/kirjasta/pelistä yms. Eivät ole aiheet snetään vielä loppu, ei vaan keksi nyt minkä niistä valitsisi.

Mp3-soittimeni eli Sansa Clip+ on mahdollisesti entinen. Ehkä sen saa korjattua, saattaa olla softa sekaisin. Mutta huono homma että meni nyt ukkoskauden alkaessa rikki (kun ei voi täällä silloin konetta pitää päällä). Tietty voihan kännykällä kuunnella musiikkia, ja pelata 2048:a. No, kun tekee muistikortille musakirjaston ukkosen varalle, niin pitää vihdoinkin valita muita kuin niitä puhki soitettuja. Vaikka ainahan tuota aikoo, ja sitten kuuntelee sitä Marquee Moonia.

Luettavana on Umberto Econ Foucaultin heiluri, joka oli alussa todella vaikeaa, mutta sitten alkoi muuttua kiinnostavaksi. Silti hitaasti edistynyt.

Paras biisi tällä hetkellä on Ashin Orpheus, joka oli päässyt unohtumaan. Pitää lisätä usb-tikulle niin saa autoillessa kuunnella..

Satunnaisia huomioita

Tuli Soundin sivuilla vastaan Eels-arvio, jonka haastettelu-osuudessa on hauskaa partakeskustelua. Meinasin jo kirjoittaa "Pitäisi kuunnella: Eels-levyjä" -jutun, mutta en varmaan keksisi aiheesta paljoa. En tunne yhtään biisiä bändiltä, muistan kuitenkin että nuorena  näin musiikkivideon, joka oli kovin humoristinen (biljardia pelatessa pallo lensi vastustajan jalkoväliin yms, jos muistan oikein), vaikka bändin musiikki käsittääkseni ei.

Soundin sivuilla on myös juttusarja, jossa kuunnellaan klassikoita ensimmäistä kertaa. Montaa osaa ei ole, mutta kaksi kolmesta ovat kiinnostavia http://www.soundi.fi/artistit/neitsyys-meni

Kirjoitin jo Final Fantasy Kasista, mutta en maininnut mitään sen introsta  ja intron biisistä. Olenkohan tajunnut vasta nyt täysin sen hienouden? Toki olen pitänyt siitä jo aiemmin, mutta varmaan vasta nyt iski täysillä. Jos tuo kuultaisiin jonkin eeppisen leffatrailerin taustalla, niin se traileri olisi klassikko jo syntyessään. Hauskaa on, että Amerikan taitouintijoukkue käytti tuota taustamusana vuoden 2004 olympialaisissa.

Pee-wee's Big Adventure (elokuva)

Olen joskus miettinyt että lapsena en varmaankaan katsonut kovin paljoa lastenelokuvia. Tietysti joitain, mutta lähinnä sarjat olivat enemmän tuttuja, Disneyn piirretyt esimerkiksi. Vähän vanhempana aloin katsella tietenkin Simpsoneita. Mutta Nostalgia Criticin, Cinemassacren ja muiden videoita katsellessa saa kuvan että heillä oli lapsena paljon enemmän suosikkeja. Varmaankin koska Amerikassa tv-tarjonta on suurempaa, ja kaiketi myös videovuokraamot kukoistivat aikoinaan.

Ja Pee-wee Herman on hahmo joka on Jenkkilässä kovin tunnettu, mutta käsittääkseni ei Suomessa. Pee-wee tulikin tutuksi lähinnä internetin ansiosta, ja joistakin tv-sarjoista kuten Family Guysta ja Conan O'Brienista. Ne käsittelevät lähinnä Pee-wee's Playhouse -ohjelmaa, joka vaikutti sekä hauskalta että oudolta. En ole kuitenkaan nähnyt siitä kokonaisia jaksoja, ja en tiedä miten tuollainen selvästi lastensarja toimisi vanhempana katsottuna. Pee-wee's Big Adventure on sen sijaan oikeasti hyvä ja viihdyttävä elokuva, ja taisin nähdä siitä aikoinaan pätkän ennen kuin Pee-ween hahmosta olin kuullutkaan. MTV3 on Elonetin mukaan esittänyt sen 2001, ja muistan että Mikael Fränti kehui tuolloin leffaa. Toisin sanoen antoi kolme tähteä, mikä on varsin hyvin tälläiselle elokuvalle.

Tietenkin Pee-wee's Big Adventure on myös lapsille suunnattu, mutta se toimii mielestäni hyvin myös aikuisille. Ja sisältäähän se pari lapsille pelottavaa kohtausta, onhan ohjaajana aloitteleva Tim Burton. Tuollainen lastenpeloittelu taisi olla ennen nykyistä yleisempää. Joka tapauksessa Burtonin omalaatuisen tyylin (joka on tosin tässä vielä vähän hillittyä) sijaan elokuva toimii juurikin Pee-ween takia, kyseessä on yksinkertaisesti aivan mainio hahmo. Ja Paul Reubens on loistava. Pee-ween ilme hänen kaadettuaan moottoripyöräjengin pyörät on eräs hauskimmista reaktioista koskaan. Pee-wee's Big Adventure on parasta Burtonia Ed Woodin kanssa, ja elokuva jonka toivoisi pyörivän Suomen televisiossa useammin.

Netflixistä löytynyttä

Hoop Dreams on Netflixissä, jee. Pitää katsoa se sitten kun tarpeeksi virkeä kolmen tunnin leffaa varten. Netflixistä löytyi yllättäen myös 1984-leffa (vuodelta 1984), josta kuulin kun kirjan luin, ja jonka nyt sitten katsoin. Ihan hyvä, mutta ei erinomainen. Nyt on luettavana The Great Gatsby (englanniksi, kun ei tullut suomenkielistä vastaan). Tämänkin leffaversio löytyy Netflixistä. Sen sijaan muistini mukaan kadonnut on eräs Tim Burtonin elokuva, josta voisin oikeastaan kirjoittaa seuraavaksi..

Muita mielenkiintoisia löytöjä ovat tanskalainen vankilaleffa R, jonka olen jo nähnyt (ja Yle Fem esitti sen myös juuri). Tietty on siellä muitakin mielenkiintoisia elokuvia jotka olen jo nähnyt (esim Neighbor for Sale ja Tyrannosaur), niitä ei vain tule laitettua ylös tuohon Netflixin listaan.

Netflix kuulemma korottaa hintojaan, aluksi luulin että se koskee vain Amerikkaa (jossa kuukausihinta on halvempi), mutta ilmeisesti suomi-hintaakin muutetaan. Moni haukkuu Netflixin valikoimaa, mutta onhan siellä ihan hyvin leffoja, ja hyviä sarjoja on niin että riittäisi loppuelämäksi katsomista. Kaipaisin kyllä esim. 80-luvun kulttiklassikoita ja sitten oikein wanhoja elokuvia. Mutta jos pistän katsomislistalle jokaisen vähänkin kiinnostavan elokuvan, niin niitä tulee helposti viisikymmentä. Tietty uutuuksien ystävälle Netflix ei ole ainakaan Suomessa paras vaihtoehto.

Final Fantasy VIII (peli)

Playstation ykkösen Final Fantasyistä tutustuin tietenkin ensimmäisenä Seiskaan. Se oli aika lailla sitä mitä odotin, eli eeppinen roolipeli, laajempi kuin esimerkiksi Chrono Trigger. Yllättäen osasin jopa pelata sitä. Final Fantasy VIII oli sitten seuraavana vuorossa, mutta kai siinä välissä piti vähän hengähtää. Nämä pelit kun ovat niin laajoja, että aikaa saa varata, kuten myös virittäytyä oikeaan mielentilaan, että välillä älyttömät juonikuviot ja oudot hahmot kiinnostavat. Kasissa on tosin valittu realistisempi ote hahmojen suhteen, mutta ärsyttäviä ne saattavat silti joillekin olla.

Final Fantasy VIII on niitä pelejä jotka jakavat mielipiteitä. Syynä on pelin Guardian Force (GF) -systeemi. Se nimittäin vaatii opettelemista, ja itsekin tuskastuin siihen alussa. Mutta nyt lähinnä sen takia peli on suosikkini PS1-Final Fantasyistä. Kai itselleni sopii tuollainen näpräys, jota kaiketi micromanagementiksi pelimaailmassa kutsutaan. Peli on myös aikaisempaa selvemmin rakkaustarina. Sanoisin kyllä, että jos GF-säätäminen tai romanssi eivät kiinnosta, niin pelin juoni kyllä lopulta. Tietenkin tässäkin kestää hetki ennen kuin todella päästään vauhtiin.

Musiikki on jälleen erinomaista. Lisäksi Balamb Garden, josta tapahtumat alkavat (se on jotain koulun ja armeijan välimaastosta) on mielenkiintoinen paikka, ja jollain tavalla rauhoittava (musiikin ansiosta). Final Fantasy 7 voi olla mainekkaampi ja tärkeämpi, toihan se japaniroolipelit selvästi suuren yleisön tietoisuuteen. Mutta VIII on eniten pelaamani.

Satunnaisia huomioita

Viime aikoina ei tullut luettua, pari kirjastosta haettua piti uusia vaikken ehtinyt edes avata. Mutta kun nyt sitten aloitin Nick Hornbyn Uskollisen äänentoiston, niin se tuli luettua nopsaan. Ja hyvä kirja se onkin. Olin nähnyt elokuvan aikaisemmin, aluksi pidin sitä vain hyvänä, mutta kun mietin leffaa myöhemmin niin aloin pitää enemmän. Ehkä kirjaa olisi kiva ja nopea lukea juuri sen takia että tapahtumat ovat (suunnilleen) tuttuja elokuvasta.

Kävin katsomassa Darren Aronofskyn Noah-elokuvan. Se ei ollut parasta Aronofskyä, itse asiassa taitaa olla miehen huonoin (Piistä en muista enää juuri mitään). Mutta hyvä pätkä silti.

Olen pelannut Super Nintendon Super Mario World 2: Yoshi's Island -peliä, ja yllättäen osaan jopa vähän, vaikka kyseessä on tasohyppely. Ei siis ole tarvinnut käytellä emulaattoritallennusta, vaan pelailen rennosti sohvalla makoillen, ja jos kuolen niin en lopeta heti kuten ennen..

Päässä on soinut taas Lou Reedin Hangin' 'Round.

King Crimson - In the Court of the Crimson King (levy)

Tylsästi jälleen kerran se kehutuin levy on myös paras. Jossain vaiheessa pidin tosin suosikkinani Larks' Tongues in Aspicia. Mutta onhan se myönnettävä että King Crimsonin debyytti on se laadukkain levy.

In the Court of the Crimson King on käsittääkseni yksi ensimmäisiä progelevyjä, ja se on ansaitusti klassikko. Taisin tutustua levyyn ihan progeurani alkupuolella, muistan ainakin että kuulin (ja taisin nauhoittaa) nimibiisin Progeyöstä. Ja se iskikin heti ensikuuntelulla.

Avausraita 21st Century Schizoid Man on suhteellisen raskas, mutta loppulevy on rauhallisempi. Suosikkini on varmaan Epitaph, yksi King Crimsonin mestariteoksia. Levyllä on periaatteessa vain viisi raitaa, mutta ne on muodollisesti nimetty moniosaisiksi teoksiksi, taisin lukea että aikoinaan artistit saivat enemmän rahaa kun levyllä oli enemmän biisejä.

Levyn pisin biisi on surullisenkuuluisa Moonchild. Se alkaa hienosti, mutta sen jälkeen kuulemme vain hiljaista improvisaatiota. Robert Fripp on myöntänyt että heillä ei ollut tarpeeksia ihan kokonaiseen levyyn, mutta kai nimibiisille olisi voitu kehittää edes jonkinlainen parempi intro, vaikka Larksin Talking Drumin tyyliin. No, joskus sängyllä makoillessa Moonchildin kilinäosuuskin saattaa toimia. Joka tapauksessa King Crimsonin debyytti on niin hieno levy, että seuraaja In the Wake of Poseidon yritti aika paljon toistaa samaa kaavaa. Kyseisen levyn nimibiisi oli tavallaan yhdistelmä Epitaphia ja In the Court of the Crimson Kingin nimibiisiä. Niitähän Fripp ei ollut säveltämässä, toisin kuin In the Wake of Poseidonia, eli ehkä hän halusi tehdä oman mestariteoksensa..

Tulipa katsottua: Holy Motors

Holy Motors on uusi elokuva (2012), mutta käsittääkseni saanut jo kulttimainetta. "Tavallisesta maineesta" ei ehkä voi puhua: vaikka elokuva saikin hyvän vastaanoton ja esiintyi monen leffabloggaajan "vuoden 2012 parhaat" -listalla, niin mikään hyvin tunnettu se ei ole.

Itse olin kuullut Holy Motorsista kai jo aiemmin, varmaan sen peruskommentin että se on outo. Ja outo se on. Mutta odotin ihan sekoa elokuvaa. Varmaan aivoissani Holy Motors sekoittui The Holy Mountainiin, josta en muista tosin kuin alun ja lopun. Joka tapauksessa tämä on siis outo elokuva, mutta todella oudoksi se muuttuu vain välillä, ja silloinkin lyhyesti. Eihän tätä voi suositella kaikille, mutta mielestäni se sisältää hienoja kohtauksia kuten viemäripeikko-osuuden ja tuon haitarin soittelun. Ja toki Holy Motorsin kaltaiset elokuvat jäävät mieleen, tykkäsi tai ei.

Hauskaa elokuvassa on se, että siinä esiintyvät Evan Mendes ja Kylie Minogue. Eva Mendesin ajatuksia olisi ollut kiva lukea hänen kohtauksissaan, mutta ehkä Mendes onkin ammattimaisempi näyttelijä kuin hänen maineensa perusteella luulin. Kylien kohtaus oli normaalimpi, ja opinpa nyt että hän puhuu ranskaa. Pääosan esittäjä Denis Lavant on ilmeisesti jonkinlainen legenda, mutta itselleni hän oli täysin outo.

Satunnainen huomio

Opinpa vasta että Gravity's Rainbow käännetään suomeksi. Ilmeisesti kirjan (nimellä Painovoiman sateenkaari) piti ilmestyä jo viime vuonna, mutta sitä on lykätty syystä tai toisesta. Eipä ole ihmekään, hattua pitää nostaa tuon suomentajalle. Ilmeisesti suomi-versiossa on mukavat 1300 sivua.. Suomentaja on kääntänyt ilmeisesti myös David Foster Wallacea, joten kai hän tietää mitä tekee.

Täytyy myöntää että sisälläni heräsi elitisti/hipsteri/mikälie kun kuulin käännöksestä, en ihmettelisi vaikka olisi aina kirjaa sivuavissa keskusteluissa mainittava että minäpä luin sen englanniksi. No, jossain välissä pitänee lukea suomennos, jos jopa tajuaisi nyt jotain..

Tulipa katsottua: Kauriinmetsästäjä ja Kolmannen asteen yhteys

Kai näistä kahdesta voisi kirjoittaa vähän yhdessä postauksessa. Näitä 70-luvun loppupuolen elokuvia yhdistää itselläni se, että en ollut aiemmin varma olinko nähnyt niitä. Sillä on muistikuvia että olen molempia katsonut  VHS-kasetilta, mutta en tiedä olenko vain kelaillut läpi. Kummankin elokuvan loput tiesin kyllä, eli ne oli sentään katsottu. Niin, ja molempien elokuvien musiikista vastaa muuten John Williams, mutta vain Spielberg-leffassa se on se tunnetumpi Williams..

Kauriinmetsästäjän katsoin ensin. Olin lukenut aikaisemmin paljon kommentteja kuinka sen alku on monen mielestä liian pitkitetty, kaikkine hääkohtauksineen jne. Mutta täytyy sanoa, että pidin ensimmäisestä tunnista. Oikeastaan muutoksen Vietnam-tarinaksi olisi saanut hoitaa hitaammin. Nyt hypättiin äkkiä sotaan, mikä tietty on elokuvan jaksotuksen ideakin, mutta välissä olisi saatu näyttää vaikka vähän matkaa sinne. Kuitenkin tässä vaiheessa tarinaan tulivat kuuluisat venäläisruletti-kohtaukset. Täytyy myöntää, että loppuelokuva ei iskenyt jotenkin enää. Ja tunnustan myös että puolivälissä nukuin yöunet, eihän se ole korrekti tapa katsoa elokuvia, mutta eipä sitä väsyneenäkään jaksa. Ehkä olisin saanut elokuvasta enemmän irti jos olisin katsonut sen virkeänä yhteen putkeen. Nyt Kauriinmetsästäjä oli pieni pettymys.

Kolmannen asteen yhteys tuli sitten katsottua. Jossain kommentoitiin kuinka naurettava on kuuluisa kohtaus jossa päähenkilö tekee  ruokapöydässä perunamuusista vuorta. Ja itselleni  tämä oli tietysti tuttu Simpsoneista. Kai tämän takia tuli elokuvasta etsittyä alkupuolella muuta tahatonta huumoria. Ehkä jotain löytyikin, kuten älyttömän leveitä 70-luvun kravatteja. Mutta itse elokuva oli hyvä, ja loppuosa loistava. Ilmeisesti tästä on pari erilaista versiota, katsomani ei tainnut olla se mihin oli myöhemmin lisätty materiaalia loppuun ja jotain poistettu (ja jota Spielberg pitää oikeana versiona).

Lassi ja Leevi (sarjakuva)

Lassin ja Leevin löysin jo aika nuorena, mutta olisi ollut hienoa löytää se vielä aikaisemmin. Sillä tiesin sarjakuvasta jo aiemmin, mutta ajattelin että ei se varmasti ole oikeasti hyvä. Mieleen jäi lapsena kun MikroBitin Pelikopterin toimittaja sanoi että Karvinen ei ole hauska sarjakuva, lukekaa mieluummin Lassia ja Leeviä. No, pidin Karvisesta silloin, sillä olihan se aikoinaan oikeasti hauskakin. En tiedä vaikuttiko tämä Karvisen haukkuminen sillä tavalla että kostoksi vältin Lassia ja Leeviä. Mutta lopulta tuli vihdoin lainattua niitä kirjastosta.

Ja Lassi ja Leevi on ihan parhaita tuotoksia koskaan. Se on älykäs, oikeasti hauska ja kestää useita lukukertoja. Tekijä Bill Watterson ehkä lopetti sen aikaisin, mutta mielestäni tuollainen kymmenen vuoden jakso oli hyvä pituus. Eipähän ehtinyt taso pudota. Sarjakuva on myös hyvä heti alusta alkaen, toki piirrostyyli on vielä vähän haussa. En tiedä miten paljon Lassi ja Leevi lainaa Bill Wattersonin omasta elämästä, on kyllä helppo uskoa että hän ei esimerkiksi ollut koulun liikuntatuntien ystävän, kuten ei ollut allekirjoittanutkaan..

Muistaakseni löysin sarjakuvan samoihin aikoihin kuin The Clashin London Callingin. Ja silloin nämä kaksi asiaa sopivat mielestäni erinomaisesti yhteen, useat London Callingin raidat kuten Jimmy Jazz ja Rudie Can't Fail soivatkin taustalla Lassia ja Leeviä lukiessa. Myöhemmin tietysti tajusi että tälläisen yhteyden voi "löytää" monenlaisella musiikilla, joka sitten sopii luettavana olevaan sarjakuvaan/kirjaan, pelattuunn peliin yms. kunhan vain aikaa kuluu.

Saatoin löytää myös toisen hienon sarjakuvan, Krazy Katin Lassin ja Leevin ansiosta. Eräässä L&L -albumissa oli nimittäin Wattersonin kommentteja stripeistä, ja hän mainitsi Krazy Katin yhdeksi suosikeista. Aina välillä sarjakuvasta löytyykin Geroge Herriman-henkisiä taustoja. Joka tapauksessa tuota Bill Wattersonin kommenteilla varustettua Lassi ja Leevi -kirjaa voi erityisesti suositella.

The Beach Boys - Wouldn't It Be Nice (biisi)

Moni tietää varmasti, että Pet Sound on yksi mainekkaimmista levyistä koskaan. Itse pidän enemmän Smilestä, joka on yksi parhaita musiikkiteoksia ikinä. Pet Sounds kuuluu kategoriaan "hienot klassikkot, jotka eivät ole silti suosikkejani" (toinen esimerkki on Led Zeppelin IV). Pidän siitä kuitenkin kokoajan enemmän, eikä levyssä olekaan mitään vikaa. Kun Smile-yliannostus on lähellä, niin Pet Sounds auttaa.

Kun levy on niin myyttinen kuin Pet Sounds, se vaatii täydellisen avausbiisin. Ja Wouldn't It Be Nice on niin hyvä, ettei sen aikana voi kuin ajatella kuuntelevansa maailman parasta levyä. Pitääkö sitten sanoa, että levy on alamäkeä sen jälkeen? Mahdotonta tuollaisilla biiseillä. Toiseksi paras kappale löytyy viimeisenä, Caroline No oli pitkään suosikkejani. Saatoin jopa kuulla sen ensi kertaa YleX:ltä. Joten levyn alku ja loppu ovat sitä hienointa musiikkia, välissä löytyy tasaisen laadukkaita biisejä.

Tulipa katsottua: Shaun of the Dead ja Hot Fuzz

Olin nähnyt aiemmin Cornetto-trilogian (Shaun of the Dead, Hot Fuzz ja The World's End) elokuvat kerran. Niitä pidetään elokuvina, jotka voi katsoa monta kertaa ja aina löytää uusia juttuja. Varsinkin Hot Fuzzia, joka pitikin alunperin ainoana katsoa uusiksi. Pidin siitä aika paljon ensikatselulla, mutta jälleen ajan kuluessa siitä alkoi pitää vielä enemmän, kuten komedioiden kanssa itsellä joskus käy. Elokuvaan liittyvää hehkutusta alkoi tulla vastaan eri paikoissa, usein käsikirjoitusta ylistettiin suunnilleen parhaaksi komedian saralla.

Ja onhan Hot Fuzz hieno komedia. Olen kuitenkin edelleen sitä mieltä, että se on vähän liian pitkä, ja lopun räiskintä ei aivan toimi. Mutta ne yksityiskohdat, ja hahmot.. Elokuvan Sanford on sellainen paikka, joka saa aikaan "tuolla olisi kiva asua" -fiiliksen, kuten jotkut leppoisat brittisarjat. Lisäksi elokuvassa on mainiota musiikkia, ja jokusen biisin jopa tunnistin. Mutta en edelleenkään huomannut XTC:n Sgt Rockia elokuvaa katsellessa. Ensikatselun jälkeen luin että se soi pubikohtauksessa taustalla, mutta toisella katselulla en muistanut, ja se meni taas ohi..

Päätin sitten katsoa myös Shaun of the Deadin, se on ihan yhtä hyvä. Siinäkin pidän enemmän alkupuolesta, mutta kokonaisuus toimii ehkä Hot Fuzzia paremmin. Enpä muuten tunnistanut Black Booksin Dylan Morrisia edes, silmälasit ja hahmon erilaisuus hämäsivät. Spaced-sarjan naispäähenkilön kyllä bongasin, tosin siitä oli mainittu eräällä arvosteluvideolla aiemmin. Musiikista jäi parhaiten mieleen Queenin Don't Stop me Now, joka sopi zombienlahtaukseen täydellisesti.

Pitäisi katsoa: Robocop 3 ja Robocop (2014)

En yleensä inhoa elokuvia, enkä edes pidä joitain todella huonoina. Ehkä niitä todella huonoja ei tule katsottua, koska enää ei melkein jokaista televisiosta tulevaa leffaa katso.

Mutta Robocop kolmosta minä muistaakseni inhosin, ja ainakin pidin todella huonona. Ensimmäinen Robocop on mestariteos, toinen on aliarvostettu, ja sisältää monia hienoja hetkiä. Kolmosesta en muista onneksi juuri mitään. Tuli kuitenkin katsottua Red Letter Median arvostelu Robocop-trilogiasta, ja siinä oli pari näytettä. Erikoisefektit olivat kauheita, ja pääosassakaan ei ollut enää Peter Weller. Ehkä pahinta on että elokuva on PG-13. Jos joku ei amerikkalaista ikäraja-systeemiä tunne niin PG-13-elokuvia ei suositella alle 13-vuotiaille, ja seuraava raja on R-rated, johon eivät pääse alle 17-vuotiaat yksin. Nykyään isommat budjetin leffat tietysti tähtäävät PG-13:sta, koska se merkitsee lisätuloja.

Uusi Robocop (jota en ole nähnyt) on myös PG-13. Kun ilmoitettiin että tuo ikäraja oli tavoitteena, niin ymmärrettävästi moni (myös minä) menetti toivon remaken suhteen. Hyvä elokuva ei tarvitse väkivaltaa, (näin ensimmäisen Robocopin aikoinaan moneta kertaa pahasti leikattuna) mutta Robocopin maailman se kuuluu. Ilmeisesti remake ei ole aivan toivoton tapaus, ja siinä on kai jopa yritetty jotain uutta. Ensimmäisestä elokuvasta monelle jää mieleen raaka kohtaus jossa Murphy ammutaan kappeleiksi, ja loistava Kurtwood Smithin esittämä pahis. Jos itse tekisin Robocop-remaken, niin en edes yrittäisi toistaa näitä kahta, vaan Murphy voisi kuolla muulla tavalla (kuten uudessa versiossa trailerin perusteella), ja pahis voisi olla lähes Clarence Boddickerin vastakohta, pelkuri joka epätoivoissaan turvautuisi väkivaltaan. No, ehkä uusi versio tulee katsottua joskus, luulisi sen olevan kolmosta parempi.

Satunnaisia huomioita

Tullut luettua esim. Tohtori Zivago ja Tie, katsoin kummastakin myös leffaversiot myöhemmin. Hyviä molemmat. Kyllä Arabian Lawrence on silti ehdoton David Lean -suosikkini. En ole kyllä pitkään aikaan katsonut sitä, toimiikohan vielä yhtä hyvin.. Tuli katsottua vihdoin myös komedia Galaxy Quest, hyvä sekin ja tajusin jopa jotkut Star Trek -läpät.

Nyt luettavana on Pynchonin Inherent Vice. Kyllä on aina vaikea aloittaa englanninkielisiä kirjoja (tai ehkä vain Pynchoneita, Ender's Game ei tuntunut vaikealta). Mutta suht hyvin pysyy kärryillä, joskus kyllä ei.

Watchmojon top 10 -listat YouTubessa ovat addiktiivisia, aina löytyy relatedista uusia mielenkiintoisia.

Huomasinpa että blogiteksteihin saa tageja, kai pitää sitten niitä täytellä vaikka tekstejä ei nyt mahdottomasti ole..

Tulipa katsottua: Ihmemies-jaksoja

Tv-sarjoja ei tule nykyään seurattua aidosti televisiosta katsottuna yhtään. Kun television hankin, niin silloin vielä jonkin verran. Mutta sittemmin tallentaminen ja Netflix voittivat. Sekään ei tarkoita että seuraisin montaa sarjaa, sillä katselun aloittaminen on jostain syystä vaikeaa. Nykyään televisiosta tulee sellaisia sarjoja joita tuli lapsena katsottua, kuten Ihmemies, Twin Peaks ja Star Trek - The Next Generation. Olisi hienoa seurata niitä taas, mutta jälleen kerran Simpsonit yms. vie voiton, sadannen kerran nähtynä.

Ihmemiestä halusin kyllä katsoa, mutta aina kun katsoin telkku.comista jakson tiedot, jakso vaikutti tylsältä. Ihmemies pelastamassa uhanalaisia eläimiä, auttamassa nuoria jne. Tuli mieleen muistaakseni Hesarissa ollut kolumni, jonka kirjoittaja jo lapsena tajusi että MacGyver on ärsyttävä partiopoika, ja paljon parempi hahmo on Jack Dalton.

No, loppuvuodesta tuli hyödynnettyä TVkaistan joulutarjous, ja kyseinen palvelu onkin loistava. Esitetyt Ihmemies-jaksot voi listata helposti, joten nyt oli hyvä tilaisuus valita ne jotka oikeasti vaikuttivat kiinnostavilta. Niitä kertyi viisi, jotka tuli nyt katsottua.

Ensimmäinen katsomani jakso oli Aavelaiva, joka oli varmaan ainoa jakso jonka olin katsonut lapsuuden jälkeen, eli ehkä muutama vuosi sitten. Se oli jo pienenä jäänyt hyvin mieleen. Oli myös kiva huomata että sarjan alku saa aikaan saman fiiliksen kuin lapsena. Muissa jaksoissa Ihmemies oli vankilassa (Jack Daltonin kanssa), metsämökillä (Murdoc-jakso!), Amishien parissa ja taas metsässä etsimässä salametsästäjiä. Yleensäkin pidän niistä jaksoista joissa seikkaillaan metsissä. Ja kyllähän jaksot olivat kaikki viihdyttäviä, Amish-jakso ehkä vähän tylsä. Voisi aina joskus katsoa jonkun juonikuvauksen perusteella hyvältä vaikuttavan jakson, tai niitä joita muistaa lapsena nähneensä.

Shisen-Sho (peli)

Joskus vuosituhannen alussa asentelin työharjoittelussa tietokoneisiin Linuxia. Kun yksi kone oli asentelemassa, tuli selailtua mitä toisen koneen valmis asennus piti sisällään (koneet eivät olleet muistaakseni verkossa). Eli pelejä tutkimaan. Yksi sellainen oli Shisen-Sho. En tiennyt ennalta miten sitä pelataan, mutta sen oppi nopeasti.

Shisen-Shossa on tarkoitus poistaa laudalta samanlaiset palikat, mutta ne voidaan poistaa vain jos ne voidaan yhdistää korkeintaan kolmella suoralla viivalla (eikä välissä saa olla palikoita). Saattaa kuulostaa tylsältä, mutta on todella addiktiivista. Pelilaudan kokoa voi muuttaa, ne joita pelaan vievät yleensä noin neljä minuuttia. Isoimpia lautoja en ole koskaan oikein jaksanut. Tietyn mallisilla laudoilla peli saattaa jäädä helposti jumiin, mikä on ärsyttävää.

Paras Shisen-Sho -versio on mielestäni KDEn oma, varmaan sama jota jo silloin ensi kertaa pelasin. Windowsille en ole löytänyt samanlaista yksinkertaista versiota. Toki on Kyodai Mahjongg, jossa on monta erilaista mahjong-peliä (tämä mainitsemani versio on siinä nimellä Rivers), mutta se on liiankin raskas ja monipuolinen. KDEn versiossa ei ole oletuksena esimerkiksi ääniä, joten pelaaminen sujuu hyvin esimerkiksi musiikkia kuunnellessa.

Yleensä innostun Shisen-Shosta kun asennan uuden käyttöjärjestelmän ja tulostaulu on tyhjä. Silloin sitä tulee pelattua niin että top 10 alittaa tietyn minuuttimäärän. Mutta kun se on tehty pelaaminen jää vähemmälle. Esimerkiksi nyt en ollut muistanut peliä pitkään aikaan, mutta uuden Linux-asennuksen jälkeen tulee taas pelattua, varsinkin kun top 10 -listalla on vielä liian huonoja tuloksia..

Piene(hkö)n tilan mp3-kokoelma

Joku aika sitten aloin koota uutta musiikkihakemistoa kovolle. Jatkoin musiikkisoittimen kokoelmasta, joka oli noin 15 gigaa. Mutta tarkoitus olisi että uusi kokoelma mahtuisi 32 gigan muistikortille (vaikken sellaista omistakaan). Sansa Clip + tukee 32 gigan korttia, ja käsittääkseni esimerkiksi useissa kännyköissä tuo on maksimikoko (Sansassa on korttipaikan lisäksi myös 8 gigaa omaa muistia). Ja "pienellä" kokoelmalla on myös se etu että se mahtuu suunnilleen jokaisen koneen kovolle, esimerkiksi vanhan lainaläppärin.

Tätä uutta kokoelmaa käytin myös päivittäiseen kuunteluun, eli jos sieltä ei löytynyt jotain levyä, niin vaihtoehtoina oli Spotify tai sitten levyn muuntaminen mp3:ksi vanhan kokoelman flaceista. Tuolla flac->mp3 -muunnoksella saa siis pieniä tiedostoja halutessaan, ei niiden laatu mikään loistava ole, mutta kelpaa mp3-soittimeen/kännykkään, enkä ole mikään kultakorva.

No, tällä hetkellä kokoelma näyttää tältä. Paljon hienoa musiikkia mahtuu tuohon tilaan, mutta loppuvaiheessa piti myös poistaa paljon, että saa kaiken mahtumaan siihen reiluun 30 gigaan (32 gigan korteissa ei siis ole tilaa aivan sitä 32 gigaa). Esimerkiksi tietyistä Miles Davisieista ja Frank Zappoista piti luopua. Ja vieläkin on poistamista. Esimerkiksi en tiedä kaipaanko Metallicaa, ja yleensäkin jos jokin Metallica-biisi alkaa soida päässä, niin se on Ride the Lightning tai Master of Puppets -raitojen lisäksi Kill 'em Allin Hit the Lights. Mutta tyytyväinen saa olla, levykokonaisuuksien lisäksi biisit-hakemistossa on myös irtobiisejä. Eli kyllä noissa kuunneltavaa on.

Satunnaisia huomioita

Luettavana on juuri Eedenistä itään, jonka jo ensiluvun jälkeen nostin parhaaksi kirjaksi ikinä. Lukeminen on edestynyt suht hitaasti. Kyse ei ole siitä että kirja olisi huono, sillä on se on vielä parempi kuin muistin. Mutta ehkä sitä hidastelee kun ei halua sen loppuvan. Yllättävän lyhythän se olikin, alle 600 sivua, pientä tekstiä tosin. Ja paljon juttuja mitkä on unohtanut, pääjuoni on kyllä hyvässä muistissa.

Yksi elokuva mitä katsoin tässä oli Prinsessan ryöstö (eli The Princess Bride). Senkin olin nähnyt aikaisemmin, ja tykkäsin nyt enemmän. Mutta ehkä vieläkään en tajua suurimpia kehuja (IMDB-arvosanakin 8.2). Kai tuo on sellainen leffa että sitä ei moni kuitenkaan inhoa. Eräässä dvd-versiossa on muuten ovela kansi.

Jännä miten pidin Prefab Sproutia jo ennen Let's Change the World with Musicin ja Crimson/Redin kuulemista niin loistavana. Niiden jälkeen fanitus on noussut ihan eri tasolle.

Prince - Purple Rain (levy)

Prince ei ole niitä artisteja joista kaikki tykkäävät. Jos minun pitäisi joku syy keksiä, niin varmaan koska joskus kasariklassikon ja kasarioksetuksen välinen raja on pieni. Esimerkkinä vaikkapa tämän levyn Computer Blue. Eihän se ole suosikkejani, mutta pidän siitä, kuten levyn kaikista muistakin biiseistä. Mutta ymmärrän jos se ei iske johonkin, tai aiheuttaa jopa inhoreaktion.

Purple Rainin kaikista biiseistä tykkään siis, ja se on niitä levyjä jotka tuntuvat sen takia lyhyemmiltä kuin ovat. Suosikkikohtani on Take Me With Un alku. Se vain toimii niin hyvin Let's Go Crazyn loppusekoilun jälkeen. Myös Baby I'm a Star on loistava. En ole Purple Rain -leffaa nähnyt, joskus kyllä vilkaisin hetken. Mutta käsittääkseni Baby I'm a Star soi sen lopussa, nimibiisin sijaan.

Purple Rain on eniten kuuntelemani Prince-levy, mutta eniten olen soittanut Sign 'o' the Timesia. Selitys on se, että Sign 'o' the Times on niitä pitkiä ja monipuolia levyjä, joita tykkään laittaa unimusaksi. Toki se on kuunneltua useasti läpi hereilläkin, mutta täysin tuttu se ei ole kokonaisuutena. Nimibiisi on kyllä eräs parhaita biisejä koskaan.

En ole Princen tuotantoon kovin tarkkaan tutustunut, en esimerkiksi mihinkään Sign 'o' the Timesin jälkeiseen levyyn, satunnaisia kappaleita olen toki kuullut. Esimerkiksi vuoden 1995 Gold on aivan mahtava biisi.

Tulipa kuunneltua: Prefab Sprout - Crimson/Red

Tulipa selattua Soundin nettisivuja ja sieltä levyarvioita, lehti kun ei enää ole tilauksessa.  Vastaan tuli Prefab Sproutin Crimson/Redin arvio, jossa levy kehuttiin taivaisiin. Ja kun tänä vuonna oli kerran tarkoitus kuunnella uusiakin levyjä (ei siis välttämättä tuoreita, vaan sellaisia mitä ei ole ennen kuunnellut), niin pitihän Crimson/Red laittaa soimaan. En ollut tutustunut edes edelliseen Let's Change World with Musiciinkaan, vaikka sitäkin kehuttiin. Crimson/Redin noteraasin kyllä joskus aikaisemmin kun sen julkaisusta kerrottiin, nimihän on progefanille varsin huvittava, mutta kuuntelu ei käynyt  mielessä.

Ja onhan tämä hyvä levy, vaikka olen kuunnellut sen vasta kaksi kertaa. Paddy kuulostaa edelleen Paddyltä, vaikka näyttää erilaiselta, kuten Soundin arviossa huomautettiin. Taisin vasta nyt ensimmäistä kertaa kiinnittää huomioita sanoituksiin Prefab Sproutia kuunnellessa. En ole varma ovatko ne hyviä vai korneja.

En yleensä osaa sanoa levyistä mitään parin ensikuuntelun jälkeen, ja tästäkin teki mieli kirjoittaa lähinnä yhdestä syystä: noin tunti ensikuuntelun jälkeen Radio Suomessa lauloi keskellä päivää tutunkuuloinen henkilö. Mutta en silti ollut varma, oliko tämä Prefab Sproutia? Onneksi juontaja todisti epäilyt tosiksi, biisi oli Crimson/Redin The Songs of Danny Galway. Eli enpä sano mitään lopullista levystä, jonka biisejä en vielä tunnista radiosta.

Satunnaisia huomioita

Tuli juuri luetuua Catch-22: Me sotasankarit. Ja varmaan eniten lukuaikaa vienyt kirja aikoihin, vaikka sivuja oli vain 550. Hyvä on, johtui lähinnä siitä että oli paljon päiviä jolloin en lukenut sivuakaan. Mutta itse kirja oli myös.. outo. Mieleen tuli Gravity's Rainbow, ja ilmeisesti Pynchon pitikin Catch-22:sta. Sanoisin, että molemmat kirjat olivat sellaisia joista en paljoa tajunnut, mutta toisaalta myös nautin useista kohdista.

Tuli eilen katsottua peräti kaksi James Bondia, uusi Skyfall ja wanha 007 Instabulissa. Skyfall tuntui aluksi paremmalta, mutta nyt kun mietin, niin 007 Istanbulissa oli myös todella hyvä. Näissä vanhoissa Bondeissa on sitä jotain. Pitänee katsoa lisääkin, kun useimmat ovat tuttuja lähinnä lapsuudesta. Kun hyviä Indiana Jones -leffoja on vain rajoitetusti (eli kolme), niin seikkailuntarvetta ne varmasti tyydyttävät (James Bondit olivat tärkein esikuva Indiana Jones -leffoille vanhojen seikkailusarjojen kanssa).

Viime aikoina olen kuunnellut jopa uusia levyjä, Paul Simonin Gracelandia ja Elton Johnin Goodbye Yellow Brick Roadia. Caravaniltakin jopa muuta kuin In the Land of Grey and Pinkiä.

Kevät koittaa Hitlerille (elokuva)

Mel Brooksin Kevät koittaa Hitlerille on kuin hyvä kirja: vaikka alkuperäinen on aina paras, niin siitä voisi katsoa vaikka kuinka montaa versiota. No, olen nähnyt 1967-originaalin lisäksi vain musikaaliin perustuvan 2005-version. Mutta sentään loistavassa Curb Your Enthusiasm -sarjassa eräs kausi keskittyi fiktionaalisen musikaaliversion tekoon (sen pääosakaksikko oli Larry David ja David Schwimmer).

Samalla lailla kuin Hiiriä ja ihmisiä on ollut kiinnostava jokaisena näkemänäni elokuvana (1939, 1992 ja suomalainen versio vuodelta 1977), Kevät koittaa Hitlerille -versioiden voi olettaa toimivan mahtavien henkilöhahmojen ja juonen takia.Varsinkin alku Max Bialystockin toimistolla on klassikko. Bialystockia on näytellyt musikaalissa vaikka kuinka moni, ja nimien perusteella voi hakea näyttelijöiden kuvia ja kuvitella sopivatko he miten hyvin legendaariseen rooliin. Myös musikaaliversiosta poistettu hippihahmo on hauska, näyttelijä on mainio myös It's a Mad, Mad, Mad, Mad World -elokuvassa.

Pidin 2005-versiota ajoittain oikeasti hauskana, ja Liebkind, ohjaaja ja ohjaajan kumppani olivat jossain määrin jopa parempia kuin alkuperäisessä. Sen sijaan en muista juuri mitään musiikkinumeroista. Tämä versio olisikin toiminut paremmin ihan remakena, eikä siis musikaalin elokuvaversiona.

Mel Brooks on toki myös myöhemmin tehnyt komediaklassikoita, nautin nykyään jopa hänen viimeisimmästä Dracula-parodiastaan, vaikka ensimmäistä kertaa nähdessäni pidin sitä pohjanoteerauksena. Yksi kehutuimmista, Frankestein Junior, ei täysin iskenyt, ehkä se pitäisi katsoa uusiksi. Yleensäkin Brooks-elokuvissa on kohtauksia jotka mielellään leikkaisi. Mutta Kevät koittaa Hitlerille on näistä "tasaisin", ja toki se on tyyliltään erilainen kuin myöhäisemmät parodiat.

Tuli muuten lainattua Frank Kafkan Metamorfoosin sisältävä kirja. Kyseisen tarinan alkuhan "Gregor Samsa heräsi aamulla ja huomasi, että oli muuttunut jättiläistorakaksi" on molemmissa versioissa liian lupaava, kun etsitään floppia..