Piene(hkö)n tilan mp3-kokoelma

Joku aika sitten aloin koota uutta musiikkihakemistoa kovolle. Jatkoin musiikkisoittimen kokoelmasta, joka oli noin 15 gigaa. Mutta tarkoitus olisi että uusi kokoelma mahtuisi 32 gigan muistikortille (vaikken sellaista omistakaan). Sansa Clip + tukee 32 gigan korttia, ja käsittääkseni esimerkiksi useissa kännyköissä tuo on maksimikoko (Sansassa on korttipaikan lisäksi myös 8 gigaa omaa muistia). Ja "pienellä" kokoelmalla on myös se etu että se mahtuu suunnilleen jokaisen koneen kovolle, esimerkiksi vanhan lainaläppärin.

Tätä uutta kokoelmaa käytin myös päivittäiseen kuunteluun, eli jos sieltä ei löytynyt jotain levyä, niin vaihtoehtoina oli Spotify tai sitten levyn muuntaminen mp3:ksi vanhan kokoelman flaceista. Tuolla flac->mp3 -muunnoksella saa siis pieniä tiedostoja halutessaan, ei niiden laatu mikään loistava ole, mutta kelpaa mp3-soittimeen/kännykkään, enkä ole mikään kultakorva.

No, tällä hetkellä kokoelma näyttää tältä. Paljon hienoa musiikkia mahtuu tuohon tilaan, mutta loppuvaiheessa piti myös poistaa paljon, että saa kaiken mahtumaan siihen reiluun 30 gigaan (32 gigan korteissa ei siis ole tilaa aivan sitä 32 gigaa). Esimerkiksi tietyistä Miles Davisieista ja Frank Zappoista piti luopua. Ja vieläkin on poistamista. Esimerkiksi en tiedä kaipaanko Metallicaa, ja yleensäkin jos jokin Metallica-biisi alkaa soida päässä, niin se on Ride the Lightning tai Master of Puppets -raitojen lisäksi Kill 'em Allin Hit the Lights. Mutta tyytyväinen saa olla, levykokonaisuuksien lisäksi biisit-hakemistossa on myös irtobiisejä. Eli kyllä noissa kuunneltavaa on.

Satunnaisia huomioita

Luettavana on juuri Eedenistä itään, jonka jo ensiluvun jälkeen nostin parhaaksi kirjaksi ikinä. Lukeminen on edestynyt suht hitaasti. Kyse ei ole siitä että kirja olisi huono, sillä on se on vielä parempi kuin muistin. Mutta ehkä sitä hidastelee kun ei halua sen loppuvan. Yllättävän lyhythän se olikin, alle 600 sivua, pientä tekstiä tosin. Ja paljon juttuja mitkä on unohtanut, pääjuoni on kyllä hyvässä muistissa.

Yksi elokuva mitä katsoin tässä oli Prinsessan ryöstö (eli The Princess Bride). Senkin olin nähnyt aikaisemmin, ja tykkäsin nyt enemmän. Mutta ehkä vieläkään en tajua suurimpia kehuja (IMDB-arvosanakin 8.2). Kai tuo on sellainen leffa että sitä ei moni kuitenkaan inhoa. Eräässä dvd-versiossa on muuten ovela kansi.

Jännä miten pidin Prefab Sproutia jo ennen Let's Change the World with Musicin ja Crimson/Redin kuulemista niin loistavana. Niiden jälkeen fanitus on noussut ihan eri tasolle.

Prince - Purple Rain (levy)

Prince ei ole niitä artisteja joista kaikki tykkäävät. Jos minun pitäisi joku syy keksiä, niin varmaan koska joskus kasariklassikon ja kasarioksetuksen välinen raja on pieni. Esimerkkinä vaikkapa tämän levyn Computer Blue. Eihän se ole suosikkejani, mutta pidän siitä, kuten levyn kaikista muistakin biiseistä. Mutta ymmärrän jos se ei iske johonkin, tai aiheuttaa jopa inhoreaktion.

Purple Rainin kaikista biiseistä tykkään siis, ja se on niitä levyjä jotka tuntuvat sen takia lyhyemmiltä kuin ovat. Suosikkikohtani on Take Me With Un alku. Se vain toimii niin hyvin Let's Go Crazyn loppusekoilun jälkeen. Myös Baby I'm a Star on loistava. En ole Purple Rain -leffaa nähnyt, joskus kyllä vilkaisin hetken. Mutta käsittääkseni Baby I'm a Star soi sen lopussa, nimibiisin sijaan.

Purple Rain on eniten kuuntelemani Prince-levy, mutta eniten olen soittanut Sign 'o' the Timesia. Selitys on se, että Sign 'o' the Times on niitä pitkiä ja monipuolia levyjä, joita tykkään laittaa unimusaksi. Toki se on kuunneltua useasti läpi hereilläkin, mutta täysin tuttu se ei ole kokonaisuutena. Nimibiisi on kyllä eräs parhaita biisejä koskaan.

En ole Princen tuotantoon kovin tarkkaan tutustunut, en esimerkiksi mihinkään Sign 'o' the Timesin jälkeiseen levyyn, satunnaisia kappaleita olen toki kuullut. Esimerkiksi vuoden 1995 Gold on aivan mahtava biisi.

Tulipa kuunneltua: Prefab Sprout - Crimson/Red

Tulipa selattua Soundin nettisivuja ja sieltä levyarvioita, lehti kun ei enää ole tilauksessa.  Vastaan tuli Prefab Sproutin Crimson/Redin arvio, jossa levy kehuttiin taivaisiin. Ja kun tänä vuonna oli kerran tarkoitus kuunnella uusiakin levyjä (ei siis välttämättä tuoreita, vaan sellaisia mitä ei ole ennen kuunnellut), niin pitihän Crimson/Red laittaa soimaan. En ollut tutustunut edes edelliseen Let's Change World with Musiciinkaan, vaikka sitäkin kehuttiin. Crimson/Redin noteraasin kyllä joskus aikaisemmin kun sen julkaisusta kerrottiin, nimihän on progefanille varsin huvittava, mutta kuuntelu ei käynyt  mielessä.

Ja onhan tämä hyvä levy, vaikka olen kuunnellut sen vasta kaksi kertaa. Paddy kuulostaa edelleen Paddyltä, vaikka näyttää erilaiselta, kuten Soundin arviossa huomautettiin. Taisin vasta nyt ensimmäistä kertaa kiinnittää huomioita sanoituksiin Prefab Sproutia kuunnellessa. En ole varma ovatko ne hyviä vai korneja.

En yleensä osaa sanoa levyistä mitään parin ensikuuntelun jälkeen, ja tästäkin teki mieli kirjoittaa lähinnä yhdestä syystä: noin tunti ensikuuntelun jälkeen Radio Suomessa lauloi keskellä päivää tutunkuuloinen henkilö. Mutta en silti ollut varma, oliko tämä Prefab Sproutia? Onneksi juontaja todisti epäilyt tosiksi, biisi oli Crimson/Redin The Songs of Danny Galway. Eli enpä sano mitään lopullista levystä, jonka biisejä en vielä tunnista radiosta.

Satunnaisia huomioita

Tuli juuri luetuua Catch-22: Me sotasankarit. Ja varmaan eniten lukuaikaa vienyt kirja aikoihin, vaikka sivuja oli vain 550. Hyvä on, johtui lähinnä siitä että oli paljon päiviä jolloin en lukenut sivuakaan. Mutta itse kirja oli myös.. outo. Mieleen tuli Gravity's Rainbow, ja ilmeisesti Pynchon pitikin Catch-22:sta. Sanoisin, että molemmat kirjat olivat sellaisia joista en paljoa tajunnut, mutta toisaalta myös nautin useista kohdista.

Tuli eilen katsottua peräti kaksi James Bondia, uusi Skyfall ja wanha 007 Instabulissa. Skyfall tuntui aluksi paremmalta, mutta nyt kun mietin, niin 007 Istanbulissa oli myös todella hyvä. Näissä vanhoissa Bondeissa on sitä jotain. Pitänee katsoa lisääkin, kun useimmat ovat tuttuja lähinnä lapsuudesta. Kun hyviä Indiana Jones -leffoja on vain rajoitetusti (eli kolme), niin seikkailuntarvetta ne varmasti tyydyttävät (James Bondit olivat tärkein esikuva Indiana Jones -leffoille vanhojen seikkailusarjojen kanssa).

Viime aikoina olen kuunnellut jopa uusia levyjä, Paul Simonin Gracelandia ja Elton Johnin Goodbye Yellow Brick Roadia. Caravaniltakin jopa muuta kuin In the Land of Grey and Pinkiä.

Kevät koittaa Hitlerille (elokuva)

Mel Brooksin Kevät koittaa Hitlerille on kuin hyvä kirja: vaikka alkuperäinen on aina paras, niin siitä voisi katsoa vaikka kuinka montaa versiota. No, olen nähnyt 1967-originaalin lisäksi vain musikaaliin perustuvan 2005-version. Mutta sentään loistavassa Curb Your Enthusiasm -sarjassa eräs kausi keskittyi fiktionaalisen musikaaliversion tekoon (sen pääosakaksikko oli Larry David ja David Schwimmer).

Samalla lailla kuin Hiiriä ja ihmisiä on ollut kiinnostava jokaisena näkemänäni elokuvana (1939, 1992 ja suomalainen versio vuodelta 1977), Kevät koittaa Hitlerille -versioiden voi olettaa toimivan mahtavien henkilöhahmojen ja juonen takia.Varsinkin alku Max Bialystockin toimistolla on klassikko. Bialystockia on näytellyt musikaalissa vaikka kuinka moni, ja nimien perusteella voi hakea näyttelijöiden kuvia ja kuvitella sopivatko he miten hyvin legendaariseen rooliin. Myös musikaaliversiosta poistettu hippihahmo on hauska, näyttelijä on mainio myös It's a Mad, Mad, Mad, Mad World -elokuvassa.

Pidin 2005-versiota ajoittain oikeasti hauskana, ja Liebkind, ohjaaja ja ohjaajan kumppani olivat jossain määrin jopa parempia kuin alkuperäisessä. Sen sijaan en muista juuri mitään musiikkinumeroista. Tämä versio olisikin toiminut paremmin ihan remakena, eikä siis musikaalin elokuvaversiona.

Mel Brooks on toki myös myöhemmin tehnyt komediaklassikoita, nautin nykyään jopa hänen viimeisimmästä Dracula-parodiastaan, vaikka ensimmäistä kertaa nähdessäni pidin sitä pohjanoteerauksena. Yksi kehutuimmista, Frankestein Junior, ei täysin iskenyt, ehkä se pitäisi katsoa uusiksi. Yleensäkin Brooks-elokuvissa on kohtauksia jotka mielellään leikkaisi. Mutta Kevät koittaa Hitlerille on näistä "tasaisin", ja toki se on tyyliltään erilainen kuin myöhäisemmät parodiat.

Tuli muuten lainattua Frank Kafkan Metamorfoosin sisältävä kirja. Kyseisen tarinan alkuhan "Gregor Samsa heräsi aamulla ja huomasi, että oli muuttunut jättiläistorakaksi" on molemmissa versioissa liian lupaava, kun etsitään floppia..