Tulipa katsottua: Holy Motors

Holy Motors on uusi elokuva (2012), mutta käsittääkseni saanut jo kulttimainetta. "Tavallisesta maineesta" ei ehkä voi puhua: vaikka elokuva saikin hyvän vastaanoton ja esiintyi monen leffabloggaajan "vuoden 2012 parhaat" -listalla, niin mikään hyvin tunnettu se ei ole.

Itse olin kuullut Holy Motorsista kai jo aiemmin, varmaan sen peruskommentin että se on outo. Ja outo se on. Mutta odotin ihan sekoa elokuvaa. Varmaan aivoissani Holy Motors sekoittui The Holy Mountainiin, josta en muista tosin kuin alun ja lopun. Joka tapauksessa tämä on siis outo elokuva, mutta todella oudoksi se muuttuu vain välillä, ja silloinkin lyhyesti. Eihän tätä voi suositella kaikille, mutta mielestäni se sisältää hienoja kohtauksia kuten viemäripeikko-osuuden ja tuon haitarin soittelun. Ja toki Holy Motorsin kaltaiset elokuvat jäävät mieleen, tykkäsi tai ei.

Hauskaa elokuvassa on se, että siinä esiintyvät Evan Mendes ja Kylie Minogue. Eva Mendesin ajatuksia olisi ollut kiva lukea hänen kohtauksissaan, mutta ehkä Mendes onkin ammattimaisempi näyttelijä kuin hänen maineensa perusteella luulin. Kylien kohtaus oli normaalimpi, ja opinpa nyt että hän puhuu ranskaa. Pääosan esittäjä Denis Lavant on ilmeisesti jonkinlainen legenda, mutta itselleni hän oli täysin outo.

Satunnainen huomio

Opinpa vasta että Gravity's Rainbow käännetään suomeksi. Ilmeisesti kirjan (nimellä Painovoiman sateenkaari) piti ilmestyä jo viime vuonna, mutta sitä on lykätty syystä tai toisesta. Eipä ole ihmekään, hattua pitää nostaa tuon suomentajalle. Ilmeisesti suomi-versiossa on mukavat 1300 sivua.. Suomentaja on kääntänyt ilmeisesti myös David Foster Wallacea, joten kai hän tietää mitä tekee.

Täytyy myöntää että sisälläni heräsi elitisti/hipsteri/mikälie kun kuulin käännöksestä, en ihmettelisi vaikka olisi aina kirjaa sivuavissa keskusteluissa mainittava että minäpä luin sen englanniksi. No, jossain välissä pitänee lukea suomennos, jos jopa tajuaisi nyt jotain..

Tulipa katsottua: Kauriinmetsästäjä ja Kolmannen asteen yhteys

Kai näistä kahdesta voisi kirjoittaa vähän yhdessä postauksessa. Näitä 70-luvun loppupuolen elokuvia yhdistää itselläni se, että en ollut aiemmin varma olinko nähnyt niitä. Sillä on muistikuvia että olen molempia katsonut  VHS-kasetilta, mutta en tiedä olenko vain kelaillut läpi. Kummankin elokuvan loput tiesin kyllä, eli ne oli sentään katsottu. Niin, ja molempien elokuvien musiikista vastaa muuten John Williams, mutta vain Spielberg-leffassa se on se tunnetumpi Williams..

Kauriinmetsästäjän katsoin ensin. Olin lukenut aikaisemmin paljon kommentteja kuinka sen alku on monen mielestä liian pitkitetty, kaikkine hääkohtauksineen jne. Mutta täytyy sanoa, että pidin ensimmäisestä tunnista. Oikeastaan muutoksen Vietnam-tarinaksi olisi saanut hoitaa hitaammin. Nyt hypättiin äkkiä sotaan, mikä tietty on elokuvan jaksotuksen ideakin, mutta välissä olisi saatu näyttää vaikka vähän matkaa sinne. Kuitenkin tässä vaiheessa tarinaan tulivat kuuluisat venäläisruletti-kohtaukset. Täytyy myöntää, että loppuelokuva ei iskenyt jotenkin enää. Ja tunnustan myös että puolivälissä nukuin yöunet, eihän se ole korrekti tapa katsoa elokuvia, mutta eipä sitä väsyneenäkään jaksa. Ehkä olisin saanut elokuvasta enemmän irti jos olisin katsonut sen virkeänä yhteen putkeen. Nyt Kauriinmetsästäjä oli pieni pettymys.

Kolmannen asteen yhteys tuli sitten katsottua. Jossain kommentoitiin kuinka naurettava on kuuluisa kohtaus jossa päähenkilö tekee  ruokapöydässä perunamuusista vuorta. Ja itselleni  tämä oli tietysti tuttu Simpsoneista. Kai tämän takia tuli elokuvasta etsittyä alkupuolella muuta tahatonta huumoria. Ehkä jotain löytyikin, kuten älyttömän leveitä 70-luvun kravatteja. Mutta itse elokuva oli hyvä, ja loppuosa loistava. Ilmeisesti tästä on pari erilaista versiota, katsomani ei tainnut olla se mihin oli myöhemmin lisätty materiaalia loppuun ja jotain poistettu (ja jota Spielberg pitää oikeana versiona).

Lassi ja Leevi (sarjakuva)

Lassin ja Leevin löysin jo aika nuorena, mutta olisi ollut hienoa löytää se vielä aikaisemmin. Sillä tiesin sarjakuvasta jo aiemmin, mutta ajattelin että ei se varmasti ole oikeasti hyvä. Mieleen jäi lapsena kun MikroBitin Pelikopterin toimittaja sanoi että Karvinen ei ole hauska sarjakuva, lukekaa mieluummin Lassia ja Leeviä. No, pidin Karvisesta silloin, sillä olihan se aikoinaan oikeasti hauskakin. En tiedä vaikuttiko tämä Karvisen haukkuminen sillä tavalla että kostoksi vältin Lassia ja Leeviä. Mutta lopulta tuli vihdoin lainattua niitä kirjastosta.

Ja Lassi ja Leevi on ihan parhaita tuotoksia koskaan. Se on älykäs, oikeasti hauska ja kestää useita lukukertoja. Tekijä Bill Watterson ehkä lopetti sen aikaisin, mutta mielestäni tuollainen kymmenen vuoden jakso oli hyvä pituus. Eipähän ehtinyt taso pudota. Sarjakuva on myös hyvä heti alusta alkaen, toki piirrostyyli on vielä vähän haussa. En tiedä miten paljon Lassi ja Leevi lainaa Bill Wattersonin omasta elämästä, on kyllä helppo uskoa että hän ei esimerkiksi ollut koulun liikuntatuntien ystävän, kuten ei ollut allekirjoittanutkaan..

Muistaakseni löysin sarjakuvan samoihin aikoihin kuin The Clashin London Callingin. Ja silloin nämä kaksi asiaa sopivat mielestäni erinomaisesti yhteen, useat London Callingin raidat kuten Jimmy Jazz ja Rudie Can't Fail soivatkin taustalla Lassia ja Leeviä lukiessa. Myöhemmin tietysti tajusi että tälläisen yhteyden voi "löytää" monenlaisella musiikilla, joka sitten sopii luettavana olevaan sarjakuvaan/kirjaan, pelattuunn peliin yms. kunhan vain aikaa kuluu.

Saatoin löytää myös toisen hienon sarjakuvan, Krazy Katin Lassin ja Leevin ansiosta. Eräässä L&L -albumissa oli nimittäin Wattersonin kommentteja stripeistä, ja hän mainitsi Krazy Katin yhdeksi suosikeista. Aina välillä sarjakuvasta löytyykin Geroge Herriman-henkisiä taustoja. Joka tapauksessa tuota Bill Wattersonin kommenteilla varustettua Lassi ja Leevi -kirjaa voi erityisesti suositella.

The Beach Boys - Wouldn't It Be Nice (biisi)

Moni tietää varmasti, että Pet Sound on yksi mainekkaimmista levyistä koskaan. Itse pidän enemmän Smilestä, joka on yksi parhaita musiikkiteoksia ikinä. Pet Sounds kuuluu kategoriaan "hienot klassikkot, jotka eivät ole silti suosikkejani" (toinen esimerkki on Led Zeppelin IV). Pidän siitä kuitenkin kokoajan enemmän, eikä levyssä olekaan mitään vikaa. Kun Smile-yliannostus on lähellä, niin Pet Sounds auttaa.

Kun levy on niin myyttinen kuin Pet Sounds, se vaatii täydellisen avausbiisin. Ja Wouldn't It Be Nice on niin hyvä, ettei sen aikana voi kuin ajatella kuuntelevansa maailman parasta levyä. Pitääkö sitten sanoa, että levy on alamäkeä sen jälkeen? Mahdotonta tuollaisilla biiseillä. Toiseksi paras kappale löytyy viimeisenä, Caroline No oli pitkään suosikkejani. Saatoin jopa kuulla sen ensi kertaa YleX:ltä. Joten levyn alku ja loppu ovat sitä hienointa musiikkia, välissä löytyy tasaisen laadukkaita biisejä.

Tulipa katsottua: Shaun of the Dead ja Hot Fuzz

Olin nähnyt aiemmin Cornetto-trilogian (Shaun of the Dead, Hot Fuzz ja The World's End) elokuvat kerran. Niitä pidetään elokuvina, jotka voi katsoa monta kertaa ja aina löytää uusia juttuja. Varsinkin Hot Fuzzia, joka pitikin alunperin ainoana katsoa uusiksi. Pidin siitä aika paljon ensikatselulla, mutta jälleen ajan kuluessa siitä alkoi pitää vielä enemmän, kuten komedioiden kanssa itsellä joskus käy. Elokuvaan liittyvää hehkutusta alkoi tulla vastaan eri paikoissa, usein käsikirjoitusta ylistettiin suunnilleen parhaaksi komedian saralla.

Ja onhan Hot Fuzz hieno komedia. Olen kuitenkin edelleen sitä mieltä, että se on vähän liian pitkä, ja lopun räiskintä ei aivan toimi. Mutta ne yksityiskohdat, ja hahmot.. Elokuvan Sanford on sellainen paikka, joka saa aikaan "tuolla olisi kiva asua" -fiiliksen, kuten jotkut leppoisat brittisarjat. Lisäksi elokuvassa on mainiota musiikkia, ja jokusen biisin jopa tunnistin. Mutta en edelleenkään huomannut XTC:n Sgt Rockia elokuvaa katsellessa. Ensikatselun jälkeen luin että se soi pubikohtauksessa taustalla, mutta toisella katselulla en muistanut, ja se meni taas ohi..

Päätin sitten katsoa myös Shaun of the Deadin, se on ihan yhtä hyvä. Siinäkin pidän enemmän alkupuolesta, mutta kokonaisuus toimii ehkä Hot Fuzzia paremmin. Enpä muuten tunnistanut Black Booksin Dylan Morrisia edes, silmälasit ja hahmon erilaisuus hämäsivät. Spaced-sarjan naispäähenkilön kyllä bongasin, tosin siitä oli mainittu eräällä arvosteluvideolla aiemmin. Musiikista jäi parhaiten mieleen Queenin Don't Stop me Now, joka sopi zombienlahtaukseen täydellisesti.