2013

Muistinpa että olin aloittanut tämän blogin vasta tänä vuonna, mutta olinkin blogannut jo viime vuoden puolella. No, hyvin on jaksanut kirjoittaa. Viime aikoina ehkä levyt jääneet paitsioon, paitsi nyt viime aikoina yritin sitä tilannetta korjailla.

Vuonna 2013 ei varmaan taaskaan tullut uusia levyjä kuunneltua. Ei edes Arcade Fireä, mutta Reflektor -levyn nimibiisi kyllä soi paljon. Muuten suosikkilevy oli Marquee Moon. Sen biisien lisäksi suosikkibiisejä oli Stevie Wonderin Golden Lady, johon ei tahdo kyllästyä. Genesistä, Zappaa ja Milesia tuli tietty kuunneltua.

Kirjoja tuli luettua 70, parhaita olivat 1984, Eläinten vallankumous, 2001 - avaruusseikkailu, Länsirintamalla ei mitään uutta, Kuin surmaisi satakielen, Ruusun nimi, Ender's Game ja Taru sormusten herrasta. Elokuviakin tuli katsottua, Taru sormusten herrasta -elokuvat pidempinä versiona ainakin olivat hieno kokemus.

Jos jotain pitää ensi vuonna tehdä (elämän hankkimisen lisäksi), niin pitäisi keskittyä enemmän musiikkiin. Tullut kyllä jonkun verran kuunneltua uusia Spotifystä (paljon enemmän kuin aikaisemmin), mutta vanhat suosikit pyörineet selvästi enemmän.   

Pink Floyd - Animals (levy)

Animals on niitä levyjä, jotka muistaakseni melko pian ensikuuntelun jälkeen nostin ihan ykkössuosikkien joukkoon. Erikoista tässä on, että pidin silloin lähinnä Dogs-biisistä (ja Pigs on the Wing -introsta/outrosta). Kaksi muuta biisiä, Pigs ja Sheep eivät olleet mielestäni huonoja, mutta en niistä mitenkään erityisesti tykännyt. Dogs ja Pigs on the Wingit muodostavat puolet levyn musiikista, joten oli ehkä vähän hätäistä lisätä levy suosikkilistalla heti The Lamb Lies on Broadwayn, Braven yms perään.

Nykyään pidän jo paljon enemmän Pigsistä ja Sheepistä, ja koko levystä edelleen yleensäkin. Mutta Dogs on edelleen selvä huippuhetki. Jos teosta pitää yhdellä sanalla kuvata, niin se olisi "tunnelmallinen". Toki Pink Floyd on muutenkin osannut luoda tunnelmallista musiikkia, ja on siinä varsin taitava. Atom Heart Mother, Echoes, Shine On You Crazy Diamond, osat The Wallista.. Siksi ei voi ymmärtää miksi monien piti suurimman punk-muodin aikaan haukkua bändiä. Käsittääkseni Animals olikin jonkinlainen vastaus punk-liikkeeseen, elettiinhän vuotta 1977.

Animals on käsittääkseni levy, josta moni tykkää vaikka Pink Floydin fani ei muuten olisikaan.  Se onkin hyvä valinta ensimmäiseksi PF-levyksi, vaikka toki Dark Side of the Moon ja Wish You Were Here voivat olla vielä parempia aloittelijalle.

Pitäisi katsoa: Napoleon (1927)

Yle esitti joskus öiseen aikaan elokuvaputkia. Muistaakseni näytettiin lähinnä klassikoita (kuten Polkupyörävaras ja Freaks), mutta joskus taisi tulla myös esimerkiksi Pahan kehä (They Live), jonka legendaarisen tappelukohtauksen näin ainakin.

Yksi esitetyistä elokuvista oli vuoden 1927 Napoleon (oikeammin Napoleón), jota en nähnyt. Se kun alkoi aamuyöllä, ja kestoa oli paljon, vaikka en tiedä minkä elokuvan monista versioista Yle esitti. Mutta heräsin jossain vaiheessa ja katselin elokuvaa hetken, ja pidin näkemästäni. Silloin taisi olla meneillään taistelukohtaus. Elonetin mukaan elokuva esitettiin 1995 (kyseessä on ollut elokuvayö jolloin tulivat myös nuo mainitut Polkupyörävaras ja Freak), eli aika nuorena olen ollut kiinnostunut klassikoista. Samana vuonna on näemmä esitetty Citizen Kane, jonka silloin katsoin, ja pari kertaa myöhemmin (viimeksi joitain päivä sitten). Hyvä leffa, mutta ei vieläkään omia suosikkeja.

Napoleonista on siis useita versioita, ja niiden pituus vaihtelee paljon, jopa tunteja. Elokuvassa on myös kohtaus, jossa kuvasuhde on 4:1. Tiedä sitten miten tuo toimii nykynäytöillä, puhumattakaan siitä että Ylen esityksen aikaan 4:3 -telkut hallitsivat. Joka tapauksessa tämä Napoleon-elokuva olisi kiva nähdä, en ole mikään mykkäelokuvien ystävä mutta jonkin verran olen niitä sentään katsonut.

Tietenkin olisi ollut hienoa, jos Stanley Kubrick olisi saanut tehtyä oman Napoleon-leffansa. Hänellähän oli aikamoinen pakkomielle miehestä, ja käsittääkseni omisti kortiston jonka jokainen kortti vastasi päivää Napoleonin elämässä ja kertoi mitä hän teki. No, saimme sentään Barry Lyndonin, joka on vähän yliarvostettu (siinä mielessä että monet kutsuvat sitä aliarvostetuksi). Hyvä leffa varsinkin loppupuolella, mutta uskon että Napoleon-leffa olisi ollut vielä parempi.

Opeth - Blackwater Park (levy)

Kuulin Opethista aikoinaan todennäköisesti jonkin progeaiheisen yhteisön kautta. En muista mikä oli silloin bändin uusin levy, mutta kehuja kuulin Morningrisestä. Ja koekuunteluun otettu Advent-biisi osoittautuikin hienoksi biisiksi. Silti ei ollut helppoa siirtyä Opeth-maailmaan. Adventkin tuntui aluksi todella raskaalta ja huonosoundiselta, levynkannet olivat synkkiä, ja Morningrisen kesto oli 66 minuuttia 6 sekuntia. Voisi sanoa, että bändissä oli jotain lähes pelottavaa. Nykyään tuo tuntuu naurettavalta, ja örinöitä ei enää ihmettele musiikissa.

Kun sitten kuulin Blackwater Parkista kehuja pari vuotta sen ilmestymisen jälkeen, niin päätin kokeilla. Ja yllättäen levy kolahti ja kovaa. Ei sitä innostumista voi verrata London Callingin ja Selling England by the Poundin fanitukseen, mutta Blackwater Park on suosikkilevyjen listalla kolmas. Erikoista on, että aluksi innostuin vain alkupuolesta, varsinkin Bleakista. Esimerkiksi lopun nimibiisi ei kehuista huolimatta auennut millään, ja minä todella yritin. Kun se sitten kolahti, niin kyllä sitä tuli kuunneltuakin. The Drapery Fallsin ja nimibiisin välissä olevat kolme biisiä eivät ole koskaan mitään suosikkeja olleet, mutta eivät ne ole huonojakaan.

Levy ei siis ole täysin tasainen. Usein suosikkilevyjä listatessa mietinkin korvaisiko Marquee Moon jo sen, se kun sisältää vain täydellisiä biisejä. No, lopulta ei ole väliä onko jokin levy kolmas vai neljäs. Ja olenkin tottunut listaamaan tämän top 4:n hankkimisjärjestyksessä, eli se on 1) London Calling 2) Selling England by the Pound 3) Blackwater Park 4) Marquee Moon. No, 1. ja 2. kyllä yleensä jakavat ykkössijan..

Kello kolme kolahtaa (elokuva)

Mainitsin aikaisemmin, että Black Book on juuri sellainen elokuva, joita teeveessä pitäisi esittää. Mutta tämä sopii töllöön vielä paremmin. Elokuvana se ei ole mikään mestariteos, mutta juuri sellainen jonka katsomisesta nautin. Eihän tässä hienostelijoita olla, Ace Venturaa on tullut katsottua useammin kuin Citizen Kanea.

Elonetin mukaan elokuva esitettiin MTV3:lla vuonna 1999 (alkuperäinen nimi on Three O'Clock High), ja silloin katsoin sen. En tiedä miksi, kai silloin vielä tuli katsottua joka ilta jotain elokuvaa. Tai ehkä luin jostain juonikuvauksen. Sillä juuri elokuvan juoni on kaikessa yksinkertaisuudessaan parasta.

Leffan päähenkilö on nörtihkö tyyppi. Eräänä päivänä koko koulu puhuu uudesta oppilaasta. Entisen koulun muutama kovin tyyppi meinasi antaa hänelle selkään, mutta saivatkin itse turpaansa jne. Nämä tarinat on helppo uskoa, mutta kovis ei ole sentään vain kaikkea liikkuvaa hakkaava idiootti. Joka tapauksessa elokuvan perusjuoni liittyy tappeluun, sillä päähenkilö tulee vahingossa koskettaneeksi kovista, ja siitä ovat kaikki varoittaneet. Siispä kovis kertoo että koulun jälkeen tapellaan, ja loppuelokuvassa päähenkilö yrittää keksiä jotain välttääkseen tappelun.

Kasarileffoissa on yleensäkin oma lumonsa, ja tämä on mainio pieni kulttileffa. On sääli että tälläisiä ei näe useammin televisiosta, usein kasarilta näytetään niitä tunnettuja klassikkoita (Nörttien kosto, Kuumat kinkut jne). Varmasti tämmöisiä helmiä löytyisi enemmänkin. Elokuvan musiikit on muuten tehnyt Tangerine Dream.

Tulipa luettua ja katsottua: Matka Intiaan

Matka Intiaan osoittautui erilaiseksi kirjaksi kuin mitä odotin. Koska David Lean oli ohjannut siitä elokuvan, niin odotin jotain eeppistä. Paljastanko liikaa jos sanon että sen sijaan mieleen tuli juuri luettu Kuin surmaisi satakielen? Joka tapauksessa kirja oli hyvä, ja elokuvan näkeminen kiinnosti. Mutta en tiennyt myöskään mitä odottaa, varsinkin kun luin että tarinaa olisi muokattu paljonkin. Olisiko Lean sitten lisännyt omiaan saadakseen jälleen yhden eeppisen tarinan? Onneksi väitteet osoittautuivat vääriksi, ja elokuva seurasi kirjaa tarkasti.

Ja elokuva oli hyvä, kuten kirjakin. Olin yllättynyt kuinka paljon pidin siitä. En kyllä tiedä saavatko kirjaa lukemattomat mitään irti. Sillä onhan luettuun kirjaan perustuvia elokuvia yleensä kiva katsoa.

Ilmeisesti 80-luvulla Intiasta innostuttiin elokuvamaailmassa muutenkin, ja vain vähän aikaa sitten tulikin katsottua myös Gandhi (hetken mielijohteesta, 3 tunnin elokuva). Hyvä leffa sekin. Varmasti hyvä Intia-elokuvia löytyisi paljonkin. Yksi suositeltu on jopa tehty Intiassa, nimittäin Lagaan. Katselin sitä joskus kun tv esitti, ja tykkäsin. Bollywood-tyyliin se lähestyy neljää tuntia, joten ei varmaan tule heti katsottua.

Tulipa katsottua: Black Book

Paul Verhoevenin Black Book -elokuvasta olin kuullut kehuja aikaisemmin, ja kun se esitettiin joku aika sitten jollain suomalaisella kanavalla, niin aioin sen katsoa. Mutta jokin muu voitti, syynä varmaan se että pituutta elokuvalla on reilusti, ja lisäksi en varsinaisesti ollut kiinnostunut WW2-trilleristä.

No, huomasin että elokuva löytyi myös Netflixistä, ja se tuli lisätty katsomislistaan. Ja silti vaadittiin hetken mielijohde katselun aloittamiseen. Ja hyvä että katsoin, kyseessä on aivan loistava elokuva. Koko kaksi ja puolituntinen tuli katsottua yhteen menoon ongelmitta. Loppupuolella olin ehkä vähän sekaisin juonen kanssa (väsymys kai), mutta muuten kyseessä oli nautittavin elokuvakokemus vähään aikaan. Juuri tälläisiä elokuvia pitääkin tulla televisiosta, toki mainoskatkot häiritsisivät, mutta mieluummin tälläistä kuin se kymmenes pikauusinta jostain Hollywood-hitistä.

Elokuvan näyttelijöistä en tunnistanut ketään, mutta luin myöhemmin että yksi oli näytellyt hienossa Muiden elämässä. Eli enpä ole vieläkään mikään paras tunnistamaan naamoja.

Tunnustan että Toinen maailmansota alkaa olla aiheena itselle liikaa tuputettu. Joskus jopa mietin miksi kukaan enää jaksaa tehdä WW2-elokuvia, kun niitä on tuhansia. Itse asiassa kun Kuin surmaisi satakielen -kirjassa mainittiin Hitler, olin jopa pettynyt tuohon kliseeseen (suvaitsevaisuus vs. Hitler). Tietenkin pitää muistaa että kirja on kirjoitettu 60-luvulla ja tapahtumat sijoittuvat 30-luvulle. Ja toki Toinen maailmansota on todella merkittävä tapahtuma, jossa riittää kiinnostavia tapahtumia vaikka sitten kymmeneen tuhanteen elokuvaan. Mutta paljon niitä on, joten ymmärrän jos joku on missannut tämän helmen WW2-väsymyksen takia.

Tulipa luettua ja katsottua: Kuin surmaisi satakielen (+ satunnaisia huomioita)

Olin katsonut elokuvan Kuin surmaisi satakielen aikaisemmin. Pidin kai siitä, mutta en nyt kovin paljoa muistanut, paitsi että elokuvan alkutekstikohtaus on yksi hienoimmista. Kirjan oletin olevan hyvä, mutta ajattelin myös että kun elokuvan on kerran nähnyt (vaikkei paljoa muista) niin siitä ei saa enää paljoa irti. Mutta kuten juuri lukemani 2001, tämäkin kirja toimi uskomattoman hyvin. Elokuvan perusteella en ihan tajunnut niitä jotka pitävät Atticus Finchiä suurena sankarina, mutta kirjan jälkeen kyllä. Eräs hienoimpia hahmoja kirjoissa, mitä nyt tulee mieleen. Eikä Gregory Peck toki huono ole, mutta elokuvaanhan eivät yleensä mahdu kaikki kirjan tapahtumat. No, kun kovalevyltä löytyi Teemalta tallennettu elokuva-versio, niin oli kiva katsoa sekin uusiksi ja vertailla kirjan kanssa.

Muutenkin viimeaikoina on ollut lukulistalla kirjoja joista on tunnettu elokuvaversio. Unohtui tuosta aikaisemmasta Kubrick-jutusta että Lolita tuli myös luettua. Olin nähnyt kai aikaisemmin sen uudemman version, mutta nyt katsoin Kubrick-version.. Ja olin pettynyt. Ehkä se kasvaa ajan myötä, mutta nyt se tuntui miehen huonoimpiin kuuluvalta. Luulin lisäksi että Peter Sellers esittäisi pääosaa. No, James Mason on toki hyvä, en ollut noteerannut häntä kummemmin mutta tunnistinpa miehen nyt myöhemmin kun näin pätkän Vaarallinen romanssi -elokuvasta.

Kubrickista tuli myös mieleen jossain näkemäni kuva. Se kai perustui johonkin graafiin joka näytti kuinka Amerikan suosituimmat elokuvat ovat jatko-osia, remakeja tai kirjaversiointeja (Harry Potter, Twilight yms). Joku oli sitten osuvasti lisännyt siihen että ei kirjoihin perustuvissa elokuvissa ole mitään vikaa kun osaa, Kubrickhan teki niitä monta. Eipä löydy nyt tuota kuvaa, muuten lisäisin tähän.

Seuraavaksi voisi kai lukea Matkan Intiaan, josta on ohjannut elokuvan itse David Lean. Tohtori Zivago-dvd:kin odottaa vielä katsomista, en tiedä pitäisikö kirjakin lukea. Vaikka Arabian Lawrence on täyden kympin leffa, niin vanhempi Lyhyt onni ja edes Kwai-joen silta eivät niinkään iskeneet, niistä en muista juuri mitään. Eli en tiedä mitä odottaa noilta kahdelta Leanilta. Ehkä miehen Oliver Twist -elokuva voisi olla kiinnostava myös. Kyllähän noita elokuvia olisi yleensäkin kiva katsoa heti kirjan luvun jälkeen. Esimerkiksi Eikä yksikään pelastunut -kirjan tapahtumat alkavat jo unohtua, ja missasin elokuvan äskeisen esityksen Teemalta..

Tulipa luettua: 2001 - Avaruusseikkailu

Tässä kirja, jonka lukemista en ollut aiemmin ajatellutkaan, vaikka elokuva on toki eräs parhaita koskaan. Muistan lukeneeni vain jotain kirjaa, jossa Clarke kertoi kuinka elokuvan tekeminen sujui Kubrickin kanssa. No, jonkin suosituksesta aloitin 2001:n kirjana, ja odotin vain jotain hyvää. Mutta se olikin loistava, yksi parhaita lukemiani scifi-kirjoja (ei sillä että niitä on monta). Hämmästyttävää kuinka hyvin teos toimi vaikka tapahtumat tiesi (toki eroja elokuvaan oli myös). Elokuva on täydellinen myös, mutta jos kaikki avaruusmatkailuun liittyvä kiinnostava selitettäisiin elokuvassa, niin se olisi lähinnä jatkuvaa kertojaääntä. Ja Kubrickillehan vuorosanat eivät olleet tärkeintä.

Nyt on tullut luettua kolme parasta Kubrickia (2001, Kellopeliappelsiini, Eyes Wide Shut) myös kirjoina. Kellopeliappelsiini on tietenkin toinen hieno klassikko. Erikoista on ettei kirjoittaja käsittääkseni pitänyt suuremmin elokuvasta.

Eyes Wide Shut on muodostunut yhdeksi suosikeistani. Vähän samalla lailla kuin Kellopeliappelsiinin, senkin voi laittaa pyörimään satunnaisesta kohdasta, ja silti sitä on pakko katsoa. Tietty kokonaisuutena elokuva toimii parhaiten. Kirja on mielenkiintoinen koska se on erittäin lyhyt, ja tapahtumat sijoittuvat 1900-luvun alkuun. Kirjan lyhyyden takia esimerkiksi keskustelu hotellilla mainitaan vain ohimennen. Yleisestikin Eyes Wide Shut on siirretty hienosti nykyaikaan. Kirjassa esimerkiksi kadulla vastaan tuleva nuorukainen tönäisee päähenkilöä, ja hän miettii pitäisikö opiskelija haastaa kaksintaisteluun. Elokuvassa vastaan tulee joukko juopuneita nuoria miehiä, jotka haukkuvat päähenkilöä homoksi. Myös lopun keskustelua Cruisen esittämän hahmon ja hänen ystävänsä välillä ei ole ollenkaan. Tuo keskustelu on yksi suosikkikohtauksiani, jokainen repliikki on täydellinen. Mielenkiintoisesti Douglas Walker, mies That Guy With the Glassesin takana, ylisti muuten elokuvaa, mutta ei pitänyt tuosta keskustelusta (ja musiikista).