Tulipa katsottua: A Serious Man

Katsoin A Serious Manin, kyseessä oli toinen katselukerta. Ja tykkäsin paljon. Ensimmäistä kertaa katsellessa pidin sitä outona ja tylsänä, mutta kun myöhemmin ajattelin niin huomasin että se olikin hyvä. Näin käy itselläni aina joskus, mutta lähinnä komedioiden kanssa. No, toki A Serious Mankin on musta komedia. Hauskin hetki oli sama kuin ensimmäisellä katselulla, eli kun päähenkilö yrittää päästä tapaamaan vanhaa rabbia, mutta hänelle kerrotaan miehen olevan kiireinen. Päähenkilö sanoo "Ei hän näyttänyt kiireiseltä!". En tiedä miksi tuo on elokuvan parhaita hetkiä. Siinä vain kuuluu hyvin se epätoivo mihin Larry on ajautunut.

Näyttelijät ovat loistavia. Muistan että luin jonkun kuvia sisältävän blogikirjoituksen siitä kuinka elokuvan hahmoista ovat jo ulkonäöltään koomisia. No, en löydä tuota nyt, mutta  Monadifilmi analysoi muuten elokuvaa.

A Serious Man toi mieleen miten hienoja elokuvia Coen-veljeksillä on, enkä ole edes nähnyt kaikkia. Joka tapauksessa he ovat niitä ohjaajia, joilta ottaisin koko tuotannon autiolle saarelle.

Radiohead - OK Computer (levy)

OK Computer oli ensimmäisiä levyjä mitä ostin, tai ehkä jopa ensimmäinen (saatoin hankkia sekalaisia rock-kokoelmia kirjakaupasta, olihan cd-formaatti niin jännittävä vuonna 1997). Kiinnostuin levystä kun näin teeveestä Paranoid Androidin videon, ja kuten monella, se tiputti leuan lattiaan (siis myös biisin ansiosta). Ja kun sitten sain levyn, niin loistobiisejä löytyi muitakin.

Voisi sanoa, että levy oli ensimmäinen joka todella sekoitti pään, ja näytti mitä musiikki voi parhaimmillaan olla. Siksi onkin outoa, että levy ei ole pysynyt suosikkina nämä ajat. Pidän Radiohead-suosikkina In Rainbowsia, mutta kun ajattelen, niin onhan OK Computer parempi, ja sen pitäisi olla myös itselle tärkeämpi. Levystä innostuminen muistutti sitä mitä myöhemmin tapahtui London Callingin ja Selling England by the Poundin kanssa, mutta ei aivan yhtä hullaantunutta. Mutta vaikka aina parhaita levyjä listatessa muistan aina London Callingin, vaikken sitä paljoa enää kuuntele, niin OK Computer meinaa unohtua.

Ehkä syynä on etten täysin innostunut silloin OK Computerista kokonaisuutena. En kai silloin tajunnut että levykokonaisuuden muodostaa paitsi biisien taso, niin myös se millaiset biisit seuraavat toisiaan. Pidin Exit Musicista ja Fittier Happierista, mutta jos nyt kuulisin levyn ensimmäistä kertaa niin kokonaisuus avautuisi varmasti paremmin. Mutta tietenkään ensikuuntelu ei olisi nyt yhtä hämmästyttävä kokemus.

Pitäisi katsoa: Hoop Dreams

Jospa aloittaisi taas uuden artikkelisarjan. Siinä kerron leffoista (ehkä sarjoistakin), joita olen ehkä nähnyt vähän (joskus mieleen on jäänyt vain kohtaus), tai sitten katsomisesta on kauan aikaa.  Ja nyt ne ovat ajan kuluessa kasvaneet lähes myyttisiksi päässäni.

Yksi tälläinen on dokumentti Hoop Dreams vuodelta 1994. Elonet kertoo että se esitettiin 1.1.1997. Muistan kuinka luin Hesarista tyyliin "vuosi alkaa hienosti loistavalla Hoop Dreamsilla". Se herätti mielenkiinnon, pitihän kriitikoita uskoa. En muista katsoinko elokuvan kokonaan. Se on kuitenkin lähes kolme tuntia, ja taisi tulla illalla. Mutta muistan että pidin näkemästäni paljonkin. Kohtauksista juuri ja juuri saatan muistaa pari: keski-ikäinen mies kertoo että oli ennen kovassa kunnossa mutta nykyään käyttää löysiä paitoja piilottaaksen mahansa, ja valmentaja joka läpsi pelaajia takapuolelle. Jälkimmäinen tuntui vähän oudolta, mutta onhan kyseessä urheilu eikä vuonna 1994 asia varmaan nostattanut samalla lailla kulmakarvoja. Voihan sitä olla, että kohtaukset ovat ihan eri dokumenteista, silloin niitä tuli katsottua enemmän kuin nykyään.

Olen lukenut elokuvasta, että se ei saanut parhaan dokumentin Oscar-ehdokkuutta: "According to an angry Roger Ebert, reliable sources said members of the Academy's documentary nomination committee had a system in which one would wave a flashlight on screen when they gave up on the film. When a majority of the lights flashed, the film was turned off. Hoop Dreams didn’t even make it to 20 minutes.". Muistan myös, että Simpsoneissa jonkun Tikku ja Takku -piirretyn koripalloaiheinen jakso oli nimeltään Hoop Dreams tai muunnelma siitä.

 "That's why when somebody say, "when you get to the NBA, don't forget about me", and that stuff. Well, I should've said to them, "if I don't make it, don't you forget about me.""

Satunnaisia huomioita

Teeman elokuvafestivaali alkaa tänään, mutta itse leffoja aletaan näyttää huomenna. Tullut viime aikoina katsottua niin paljon elokuvia, että saa nähdä mitä jaksaa tsekata, jos mitään. Punainen ympyrä, Kaikki Eevasta ja Illusionisti (se Tatin tarinaan perustuva elokuva) kyllä kiinnostavat.

http://teema.yle.fi/teemat/teeman-elokuvafestivaali-2013

Lukeminen alkoi taas kiinnostaa, vaikka ajattelin että näin loppuvuonna ei oikein jaksa. Syynä on Länsirintamalta ei mitään uutta, joka on aivan mahtava sotakirja. Lyhytkin vielä, menee listalle "lyhyet klassikot joita voi suositella kaikille". Tuo kirja tuli vastaan satunnaisessa kirja-aiheisessa keskustelussa, jossa myös suositeltiin Sotilaspoikaa (Johnny got his Gun). Sen lainasinkin myös, ja vielä yhden sotakirjan eli Hemingwayn Jäähyväiset aseille. Vaikka pidin paljon kirjasta Kenelle kellot soivat, niin jotenkin ei sen jälkeen innostanut Hemingway. Vaikka ei ollut mikään raskaslukuinen yms.

Tulipa katsottua: Solaris ja Stalker

En kutsuisi itseäni miksikään taideleffojen (mitä ne sitten ovatkaan) ystäväksi, mutta välillä tulee katseltua muutakin kuin Nuijaa ja tosinuijaa. Yksi ohjaaja jonka tuotannosta olen alkanut tykätä on Andrei Tarkovski. Mitään helppoja nuo näkemäni elokuvat eivät ole, siksi niitä on pitänyt sulatella parin katselun ajan.

Solariksen katsoin uusiksi muutama päivä sitten. Edellinen katselu oli vuosia sitten. En muistanut elokuvasta juuri mitään, ja osan muistin väärin. En pitänyt Solariksesta ensimmäisellä katselulla, ja enpä tykännyt nytkään. Joitain hienoja hetkiä siinä on kyllä, mutta ymmärrän miksi monet Tarkovski-fanitkaan eivät tykkää. Ja kuulemma itse ohjaajakaan ei ollut tyytyväinen.

Stalkerin vuoro oli paria päivää myöhemmin. Pidin siitä jo ensikerralla varauksin, ja myöhemmin se kummitteli päässä enemmänkin. Ja kyllä kolahti. Pidin Andrei Rublevia selvästi Tarkovskin parhaana mutta tämä nousee sen rinnalle. Eihän tätä voi kaikille suositella, kun Studio Julmahuvin neuvostoleffa-parodiakin osuu niin lähelle. Mielenkiintoista elokuvasta on, että ensimmäisen version filmit tuhoutuivat ja elokuva jouduttiin kuvaamaan käsittääkseni kokonaan uusiksi. Ja tämä uusi versio oli erilainen kuin vanha.

Muista Tarkovskeista pitää sanoa että Peili on hyvä, Nostalgiasta en osaa sanoa vielä mitään.

The Cars - By Bye Love ja Queensrÿche - Jet City Woman (biisit)

Päätin laittaa nämä kaksi biisiä yhteen, koska jotenkin ne muistuttavat toisiaan. Joku musiikista enemmän tietävä osaisi ehkä analysoida paremmin, mutta lähinnä ajattelen että tässä on kaksi biisiä joista on tullut suosikkeja ne sisältäviltä levyiltä, vaikka periaatteessa minun pitäisi inhotakin molempia. Nehän ovat ihan poppia.

The Carsin debyytti on loistava kokoelma biisejä, jotkut ehkä parempia kuin Bye Bye Love. Mutta se on siis suosikkini. Ja toki se jatkuu suoraan mahtavalla Moving in Stereolla. Queensrÿchen Empireä kuuntelin tässä joku aika sitten taas, hyvä levy se on, mutta kun vertaa Operation: Mindcrimeen.. Nimibiisi kyllä sopisi sillekin. Ja onhan Silent Lucidity klassikko.

Tulipa katsottua: Gravity

En käy usein elokuvissa. Jos ei lasketa mitään koulureissuja yms. niin muistaakseni teatterissa olen käynyt katsomassa peräti kuusi elokuvaa. Kyse ei ole siitä etteikö teattereissa pyörisi kiinnostavia elokuvia, niitä ei vain esitetä täälläpäin. Elokuvateatterikokemukset sisältävätkin siis suosittuja Hollywood-leffoja toiminnan saralta.  Ehkä niistä monesta voi kuitenkin sanoa, että ne ovat olleet ilmiö, kuten The Matrix, Avatar ja nyt tämä Gravity. Sellaisia jotka saattava jopa muutta nyky (Hollywood)-elokuvaa ja jotka todella hyötyvät isosta ruudusta, kunnon äänentoistosta ja jopa 3D:stä.

Ja Gravity oli nimenomaan 3D-elokuva. En oikeastaan tiedä miten suhtautuisin siihen ilman kolmiulotteisuutta. Ja jotenkin vaikea kuvitella katsovansa tätä esimerkiksi televisiosta mainoskatkojen kanssa. Ei Gravity elokuvana ollut mikään loistava, vaikka sitäkin odotin, mutta hieno elokuvakokemus ehdottomasti.

Kun jo mainitsin kolme teatterissa katsomastani kuudesta elokuvasta, niin varmaan voisi mainita mitä ne muut olivat. Ne olivat kaikki Christopher Nolanin elokuvia. Enkä ole edes mikään kovin Nolan-fani. The Dark Knight oli isoimpia elokuvatapauksia pitkään aikaan, joten pitihän se käydä katsomassa. Elokuva oli viihdyttävä kaikkine räjähdyksineen ja Jokerin ansiosta, mutta ihmettelin kehuja. No, katsoin sitten sen myöhemmin uudestaan dvd:ltä, ja yllättäen se oli hienoimpia elokuvakokemuksia aikoihin. Olin ihan yllättynyt, ruutu oli pieni ja kaiuttimet huonot, mutta niin vain elokuva toimi monta kertaa paremmin kuin teatterissa.

Myös Inception tuli tarkastettua, ja se olikin hienoin teatterikokemus The Matrixin kanssa vaikka teatterin kuvan- ja äänenlaatu nyt oli mitä sattuu. Katsojia oli vain kourallinen, mutta silti pääsi kokemaan sen kun yleisö viime sekunneilla reagoi "eeiiii" -tyyliin.

Myös The Dark Knight Risesin kävin katsomassa. Se oli outo kokemus, elokuva ei oikein iskenyt ja tuntui pitkältä, mutta jostain syystä teatterista poistuttaessa jopa hymyilytti. Ehkä pidin lopusta enemmän kuin ajattelin.

Ihan hyvin olen tykännyt noista katsomistani Hollywood-elokuvista, mutta olisihan se välillä hienoa nähdä Paul Thomas Andersonin The Masterin tai Malickin tuotosten kaltaisia elokuvia teatterissa. Onhan sitä lähialueilla esitetty välillä myös klassikoita, kuten Tatin Play Time, ja näemmä tuossa vierailemassani teatterissa on näytetty juuri Jäniksen vuosi. Mutta uutuuksia saisi olla monipuolisemmin, nyt kun niitä saa digitaaliaikana niin nopeasti ja kätevästi.

Satunnaisia huomioita

Tuli luettua Ian Carrin Miles Davis -elämäkerta, ja sen innoittamana tietty kuunnellut Milesia. Vihdoin myös jonkin verran tutustunut 80-luvun materiaaliin, ja se on parempaa kuin oletin. Spotifyä saa taas kiittää. Tietty nuo myöhemmät Milesit on julkaistu myös Original Album Series -sarjan bokseina, joten jos ne haluaa omistaa niin parilla kympillä lähtee 10 levyä (Amazonista). Huomasinpa myös että Spotifystä löytyy 70-luvun Pangaea (Aghartan sisarlevy), joka ei mikään yleinen taida olla. Esimerkiksi Star Peoplea ei taas löytynyt.

 Jostain syystä myös Led Zeppelin on pyörinyt paljon. Minulla on viha-rakkaussuhde ensimmäiseen levyyn (muistaakseni vaihdoin joskus veljen kanssa OK Computerini siihen, vaikka OK:ta kuuntelisin paljon mieluummin). Nyt voin todeta että on se hieno levy. II ja III soineet myös, mutta en vielä osaa sanoa niistä miten hyviä ovat.

Muutenkin tullut kuunneltua sellaisia levyjä joita pitäisi enemmän soittaa, koska olen taas vääntänyt osaa levyistä Flaceista pienikokoisiksi mp3:ksi. Siinä tullut vastaan moni levy joka on vähän unohtunut. Esimerkiksi tämä nyt soivan Faith No Moren The Real Thing, Woodpecker from Mars on raju biisi.