Simpsonit

90-luvun lopussa koitti kauhea päivä: Simpsonit palasi esitystauolta MTV3:n ohjelmistoon. Yleensä tämä oli merkinnyt sitä että jakso oli erityisen hyvä, vaikkeivat Maikkarin tauot edes noudattaneet oikeita kausien taukoja. Nyt esitettiin jakso Homer hurmahenki (The Joy of Sect), ja se ei naurattanutkaan. Kun oli pitänyt Simpsoneita siihen asti ehdottomasti parhaana tv-sarjana ikinä, niin olihan se shokki. Ja kun seuraavan viikon jaksokaan ei toiminut, niin oli myönnettävä, että Simpsoneidenkin taso voi joskus laskea. Olin siihen asti nähnyt kaikki jaksot yhtä lukuunottamatta. Ja kauan jaksoin myös katsomista ennen kuin jaksoja alkoi jäädä näkemättä.

Myöhemmin olen ajatellut että ehkä kyseinen yhdeksäs kausi ei ollut muutenkaan niin hyvä, sitä ei vain huomannut. Olihan joukossa surullisenkuuluisa jakso, jossa Skinner paljastuu huijariksi. Toisaalta taas en pitänyt ensin Maailman merille -jaksosta (Homer hurmahengen jälkeen esitetty sukellusvenesekoilu), vaikka se oli tiettävästi kirjoitettu aika paljon ennemmin kuin tämä "ensimmäinen huono jakso". Ja hyvä jaksohan se onkin kun nyt katsoo. Myös Haaksirikko (Das Bus) oli alkuperäisessä järjestysessä ennen Hurmahenkeä, mutta MTV3 esitti sen myöhemmin. Tämä jakso on nykyään suosikkeja yhdeksänneltä kaudelta.

Kesti vuosia ennen kuin hyväksyin sen, että nyt Simpsonit oli vain enää viihdyttävä sarja. Ja viihdyttävä se on mielestäni vieläkin: asioita ei oteta liian vakavasti, ja monet hahmot (Wiggum, Nelson) ovat yhä hyvin kirjoitettuja. Toisaalta taas päähenkilöistä Bart voi välillä olla ärsyttäväkin tehdessään jotain vain ilkeyttään. Ja miksi Homerin pitää itkeä kokoajan? Välillä ei taas voi yhtään ennustaa miten joku hahmo reagoi johonkin, mikä on tietysti usein hauskaakin. Erityisesti Bartin kiusaajien kohdalla.

Uusista jaksoista parhaiten toimivat ns. erikoisjaksot, kuten ne joissa kerrotaan Simpsonit-versioita erilaisista tarinoista (sadut, historia). Nämä kolmeen osaan jaetut jaksot ovat parhaimmillaan todella hyviä, tuttujen hahmojen näkeminen eri ajoissa ja ympäristöissä on hienoa varsinkin kun Simpsoneissa hahmoja riittää. Tästä syystä myös Kauhujen talo -jaksot toimivat.

Silti, kun katsoo kultakauden jaksoja niin joskus yksi vitsikin saa aikaan "miksi niiden pitää enää tehdä niitä uusia huonoja jaksoja?" -reaktion. Silti on selvää, että jos yhden sarjan saisi autiolle saarelle niin se olisi Simpsonit. Noin kahdeksan kautta parasta tv-sarjaa, ja 15 kautta (!) viihdyttävää sekoilua. Olisihan siinä katsomista.

The Thin Red Line (elokuva ja levy)

The Thin Red Line (eli Veteen piirretty viiva) on maailman hienoin elokuva, ja silti sitä ei voi oikein suositella. Se on omastakin mielestäni unettava elokuva, varsinkin ensimmäisellä katselukerralla. Se voi tuntua tekotaiteelliselta, tai vain tylsältä. En ole itsekään katsonut sitä kovin monta kertaa, ehkä 3-4, siis vähemmän kuin vaikkapa Karate Kid kolmosta. Mutta monta kertaa se on pyörinyt "taustaelokuvana", niin että siihen voi keskittyä heti kun haluaa. Ja monta kertaa olen laittanut sen pyörimään nukkumaan mennessä.

Tyhmänä ihmisenä en tietysti osaa selittää mikä elokuvassa on niin hienoa. Kaikki vain tuntuu niin täydelliseltä, ei samaa voi kokea edes musiikin tai kirjallisuuden kanssa. Veteen piirretty viivaa voisi kutsua sota- ja luontoelokuvaksi. Sanoisin että olen varmaan eniten luonnosta vieraantunut tyyppi, mutta olen kuitenkin kasvanut maalla, joten pellot ja metsiköt ovat jotenkin tuttuja. Ihmeellistä miten elokuva saa katsomaan uudella tavalla kaikenmaailman risuja. Ei TTRL nyt ihan elämää muuttava ole, muuten kulkisin kesäaamuina katsomassa usvaisia peltoja, enkä istuisi sisällä. Enkä ole ainoita joihin elokuva on tehnyt vaikutuksen, niitä on samalla lailla kuin vihaajia. Kuten sanoin, ei elokuvaa oikein osaa suositella, eikä syynä ole "et vain tajua". En vihaa ihmisiä jotka pitävät parempana samoihin aikoihin ilmestynyttä Pelastakaa sotamies Ryania, enkä yritä käännyttää heitä. Veteen piirretty viiva vain toimii joillekin ja joillekin ei. Pelastakaa sotamies Ryan on varmempi suositus siinä mielessä että harvempi katsoja haluaisi siihen käytetyt rahansa ja aikansa takaisin.

Myös Hans Zimmerin soundtrack on tietenkin hieno, vaikken kuuntelekaan sitä ihan niin paljon kuin pitäisi. Sen musiikki kuitenkin toimii itsenäisenä, ja esimerkiksi Journey to the Lineä on lainailtu enemmänkin kaikenmaailman videoihin, ja syyn ymmärtää.

Levyt joita en tajua: Oasis - Definitely Maybe

Moni (useimmat) on sitä mieltä, että Oasiksen parhaat albumit ovat kaksi ensimmäistä. Ne ovat rock-klassikoita, ja myöhemmät levyt eivät enää toimineet. Itsekään en ole jaksanut tutustua niihin uudempiin, Masterplan b-puoli -kokoelma tosin löytyy.

"Kaksi ekaa ovat vielä hyviä" on kliseinen sanonta, tai ainakin olen siihen eräässä yhteisössä törmännyt usein. Mutta koska Definitely Mayben seuraaja (What's the Story) Morning Glory oli megamenestys, niin tietty on niitä joiden pitää nostaa se esiin, ja usein vertaamalla Morning Gloryyn. "Parempi kuin Morning Glory", "Oasiksen paras" jne. Tiedättehän, samalla lailla kun joku voi sanoa että "katsoin juuri THX 1138:n, George Lucasin parhaan elokuvan", tai "kuuntelin juuri The Bendsin, Radioheadin parhaan albumin". Myös Dark Citystä pitää mainita että se on parempi kuin The Matrix, ja usein näin mainitsevat ne jotka eivät pidä Matrixista. Joten eihän se merkkaa mitään. Ilmiö on vähän sama kuin Pulpin Different Classin kohdalla. Voiko mikään olla parempi Pulp-levy, vaikka His 'n Hersiä kehutaan?

Definitely Maybea onkin ylistetty mm. parhaaksi rock-levyksi ikinä, Briteissä tietty. Mutta se ei vain aukea. Rock 'n' Roll Star on hyvä aloitus, Live Forever on Oasiksen parhaita biisejä ja Married With Children hieno lopetus. Mutta muuten biisit vain menevät, en muista niistä nyt paljoakaan. Ja yritän kuunnella avoimin mielin, itse asiassa tämä levy on mukava laittaa soimaan ja maata sängyllä. Sitä ajattelee että tällä kertaa se aukeaa, ja Rock 'n' Roll Starin soidessa on jo lähes varma. Mutta ei.

Genesis - The Lamb Lies Down on Broadway (levy)

The Lamb Lies Down on Broadway on niitä levyjä, jotka jakavat mielipiteitä. Melko yleisesti sitä pidetään klassikkona, mutta eri mieltä ovat mm. Soundin Tero Alanko ja progemetsän Tommy,joka ensin haukkui levyn lyttyyn (maalaa teksti) mutta kirjoitti sitten suopeamman arvion. Ja tietty kriittisiä arvioita löytyy aina foorumeilta ja IRCistä. Periaatteessa tämän ymmärtää sillä, että levyllä ei ole ehkä sitä maagista Genesis-tunnelmaa mitä edeltävillä albumeilla. Klassisesta Genesis-soundista tulee itselle mieleen jonkinlainen keskiaikainen fantasiahenkinen maailma, olkoot sanoituksissa sitten vaikka mitä televisioita ja ruohonleikkureita.
Muistan pari asiaa ajalta ennen kuin hankin levyn. Ensinnäkin tuoretta progemiestä arvelutti hankkia progelevy, jolla ei ole edes yhtään yli kymmenminuuttista biisiä. Vaikka sitten muut kertoivat että periaatteessa levy on yhtä biisiä (tai ehkä oikeammin neljä, vinyylin levypuoliskojen mukaan). Amazonista tuli myös luettua arvosteluja, muistan että yksi sanoi että jos ensimmäinen levy saa kuusi tai seitsemän tähteä niin toinen "vain" viisi. Itse olen ollut aina sitä mieltä että toinen levy on vielä parempi kuin ensimmäinen.
Ja kokonaisuutenakin levy on suunnilleen täydellinen, mikä on hämmästyttävää kun ottaa huomioon että kestoa on 95 minuuttia. Mikään vaikea levy ei myöskään ole kyseessä, tosin suosittelisin ensimmäiseksi Genesikseksi Selling England by the Poundia.
The Lamb on niin hyvä, että se taitaa mennä itselläni levyjen kärkiviisikkoon sijalle viisi, vaikka siellä on sitten tylsästi kaksi Genesistä. Oikeastaan jos saisin jättää itselleni vain yhden levyn, niin se saattaisi mahdollisesti olla tämä. Erilaisesta tyylistään huolimatta levyllä on sitä Genesis-taikaa ja sitä voi mahdollisesti kuunnella enemmän kyllästymättä kuin Selling Englandia.

Tekniikka on ihmeellistä

Hankin Sansa Clip+ -soittimeeni juuri 16 gigan muistikortin. Se maksoi amazon.co.uk:ssa noin 10e. Ennen siinä oli kahdeksan gigainen, ja kun soittimessa itsessään on myös kahdeksan gigaa niin olin mahduttanut tuohon tulitikkuaskin kokoiseen soittimeen yli 200 levyä (teen flaceista erikseen pienet versiot soittimeen). Ja nyt 8+16 gigaan mahtuu taas vaikka mitä. Ihan älytöntä. Eihän tämmöinen nörtti paljoa ulkona liiku, mutta kun liikkuu niin tulee kuunneltua musaa. Monta kertaa soitin on arponut niin täydellisen musiikin iltakävelyille..

Sansa Clip+ maksaa näemmä noin 40e Amazonissa. Pistin tähän juuri Rockboxin, onhan se paljoa hankalampi käyttää mutta saa tehtyä ainakin soittolistoja näppärästi.

Wikipediankin saa nykyään ladattua noin yhdeksän gigan pakettina, sekin menee tuommoiselle kynnen kokoiselle muistikortille. Ja kun sinne saisi lisäksi esim. satoja wanhoja kunnon pelejä (Amiga, DOS, SNES yms) niin sillähän pärjäisi vaikka autiolla saarella. Mutta kummasti vaan sitä pitää kotikoneella olla aina vaikka mitä turhaa.

Talk Talk - New Grass (biisi)

Tähän biisiin tutustui, kun joku kertoi IRCissä sen olevan ehkä tunnelmallisin biisi koskaan. Mitäpä tuohon lisätä, kun väittämän huomasi todeksi jo ensikuuntelulla.

Laughing Stock -levyä en ole kuunnellut ihan niin paljon kuin pitäisi, ehkä koska sitä haluaisi soitella lähinnä öisin, mutta dynamiikkaa haittaa silloin kuuntelua. Mutta onhan After the Flood myös hieno biisi, Ascension Dayn ja New Grassin kanssa niitä helpommin avautuvia ja kuunneltavia biisejä. No, onhan siinä jo puolet levyn raidoista.

Lisää levyjen hankkimisesta

Skannasin joskus tuon pätkän, pari kohtaa osui. Vaikka tietenkin oikeat levyjenkeräilijät nauravat cd-miehille. Mutta eniten totta on että nuorena niitä levyjä tuli tosiaan kuunneltua. Sillon kun tilasi muutaman levyn aina muutaman kuukauden välein. Silloin tosiaan tuntui, että levyt avautuvat vasta kymmenien kuuntelujen jälkeen. Olen oikeastaan vieläkin samaa mieltä, en osaa usein antaa arvosanaa levyille kuin vasta kuukausien jälkeen. Yleensä tulee lätkäistyä se perinteinen neljä tähteä, joka itsellä tarkoittaa melkeinpä että "kuuntele lisää".

Yhtenä päivänä posti toi Van Der Graaf Generatorin World Recordin, Miles Davisin 70-luvun liven ja Marillionin Marblesin 2cd-version. Joskus nuorena noilla olisi pärjännyt puoli vuotta, nyt oli jo samaan aikaan lisää tilauksessa. Mutta viimeaikaisten hankintojen ansiosta ei ole enää paljoa levyjä ostoslistalla. Ja niitäkään ei ole nyt ihan tarve hankkia. Eli kun posti toimittaa viimeisetkin tilaukset (niissä joissain saattaa kyllä mennä viikkoja), niin tässähän voi jopa keskittyä kuuntelemaan kokoelmaa! Yksi levy pitäisi kyllä vielä hankkia(Tangerine Dreamin Zeit, joka tosin saattaa olla 70 minuuttia koskettimiin nojaamista), mutta senkin olin jo tilannut, kunnes peruin koska ei alkanut levyä kuulumaan.

En kyllä tiedä siivoanko kokoelmaa enää. Noin 30 levyä voisi ehkä vielä myydä, mutta saa nähdä. Joskus on tullut mietittyä mitä jättäisi jos jäisi vain 10-20 levyä. Periaatteessa ne kyllä jo tietää, mutta kun alkaa miettimään niin ehkä niiden pitäisi olla sellaisia vähemmän puhkisoitettuja ja vaikeammin avautuvia. Esimerkiksi Abbey Roadin sijaan ottaisi Valkoisen tuplan, siinä riittäisi ihmeteltävää. Tietysti se voisi olla vähän hienostelua, kun joku Canin Tago Mago voisi sitten jäädä, vaikkei kuulu (vielä?) suosikkeihin.

Levyjen hankkimisesta

Kun asuu peräkylillä, levyjä saa lähinnä Anttilasta, Keskiseltä ja netistä tilaamalla. Netistä saisi tietysti halvimmalla kaiken mitä haluaa, mutta koska levylaareja on kiva selailla, niin tuli jossain välissä käytettyä liiankin paljon aikaa Anttilassa ja Keskisellä. Anttilan valikoima on tietysti varsin hyvä, ja sieltä löytyi monta hienoa levyä. Keskisen on hevipainotteisempi, mutta sentään esitteli minut Judas Priestille. Kuitenkin, loppujen lopuksi paljon levyjä tuli hankittua koska muutakaan ei ollut, ja olisi ehkä pitänyt myös tajuta että hevi ei ole ihan tärkein genre minulle. Kyllähän Urian Heep ja Blue Öyster Cult osoittautuivat paremmiksi kuin voisi luulla, mutta minkälainen progefani omistaa vain kaksi ELP:n levyä? Varsinkin kun suunnittelin niiden hankkimista jo noin 15 vuotta sitten..

Viime aikoina olen sitten alkanut hankkiutua eroon osasta levyjä. Kuitenkin, kai Spotifyyn on pakko jossain välissä siirtyä. Haluan silti omistaa varsinkin proge- ja jazz-levyjä, joten niitä on tullut hankittua tilalle. Kokoelma on siis muuttunut siinä mielessä että se sisältää enemmän levyjä, mitä oikeasti kuuntelen.

Minulla on ollut paljon musiikinkuunteluun sisältyviä pakkomielteitä. Yksi oli että en kuuntele (paljon) albumikokonaisuuksia joita on itse omista. Mikä tarkoitti myös Spotifyn valikoimaa. No, nyt siitä on päästy, toivottavasti, ja voin kunnolla tutustua niihin tuhansiin kiinnostaviin levyihin Spotifyssä. Kuuntelu itsessään on ollut jo kauan digitaalista, kopioin levyt kovalevylle ja soitan sieltä. Kansivihkosiakaan en selaa kuin silloin kun kuuntelen levyn ensi kertaa. Kansitaiteen ihailuun riittää Rate Your Musicin visualize-toiminto.

Periaatteessa cd-levyjen omistaminen on kai jo nyt järjetöntä, ja kymmenen vuoden päästä kai viimeisetkin myyvät kokoelmiaan. Varmaan silloin jo Robert Frippkin on antanut King Crimsonia digitaalisiin palveluihin.

(Tässä kappaleessa sanotaan liian monta kertaa "artisti"). Noista musiikillisista pakkomielteistä vielä sen verran, että olen oikeasti useasti laskenut monta levyä keskimäärin omistan artisteilta. Myös ennen kuin älysin että RYM osaa laskea artistit itse. Jossain vaiheessa ajattelinkin että olisi siistiä keskittyä vain muutamaan artistiin, pelkästään Frank Zappassa ja Miles Davisissa esimerkiksi riittäisi kuunneltavaa loppuiäksi. Tangerine Dreamiakin voisi keräillä, Peter Hammillia (plus VDGG:tä). Mutta kun alkaa listamaan niitä bändejä joita oikeasti "tarvitsee", niin kyllä se viidenkymmenen paikoille menee (RYMin mukaan kokoelmassa on nyt 120 artistia). Kuitenkin, kun olen nyt levyjä myynyt niin on hienoa aina kun hankkiutuu eroon "turhasta" artistista. Poistaa levyn RYMin kokoelmasta ja ihailee sitten levylistaa. On nykyään siistimpää omistaa edes neljä ELP:tä kuin harvoin kuunneltu rock-klassikko, joka löytyy kuitenkin myös Spotifystä.

The Smiths - Paint a Vulgar Picture (biisi)

Englanninkielisiä lyriikoita ei vain tule samalla lailla sisäistettyä kuin suomalaisia, ei vaikka yrittäisi. Usein mieleen jää rivi sieltä ja täältä. Niin myös tämän biisin kohdalla. Tietty jotain analyysejä olen vilkaissut, kai se kertoo jostain Morrisseyn sankarista.

Mutta vaikka ei yrittäisi ymmärtää kokonaisuutta niin jää mieleen useammatkin kohdat: "sadly this was your life", "you just haven't earned it yet, baby", "you're just the same as I am", "what makes most people feel happy", "but me and my true love".. Hauska on myös alun kohta levyjen reissue-innosta, Smithsiltä ja Morrisseyltähän pukkaa kokoelmaa joka välissä.

Tämän kanssa Smiths-parhaimmuudesta kisaa vain I Know It's Over, jonka loppu on melkein hienointa ikinä. Mutta tällä hetkellä Paint a Vulgar Picture vie voiton.

The Beach Boys - Smile (levyltä The Smile Sessions)

Tietenkin oli hienoa hankkia yksi kuuluisimmista rock-levyistä niin "myöhään", mutta jostain syystä kuuntelu jäi aluksi vähäiseksi. The Smile Sessions -levyn Smile-osuutta tuli pyöritettyä lähinnä unimusiikkina, ja siinä se toimikin hyvin: koskaan ei tiennyt mitä tapahtui, kuunteleminen oli toisinsanoen jännittävää.

Jossain vaiheessa alkukesää otin kuitenkin levyn uudestaan kuunteluun, ja tällä kertaa koko teos aukeni. Ja soitinkin sitä sitten vaikka kuinka. Melkeinpä tulevat mieleen ne musiikkikuuntelu-uran alkuvaiheet, jolloin löytyi ne pari levyä joista tuli pakkomielle. Aluksi sekavalta tuntuvasta teoksesta muodostui lopulta kuunnellassa järkevä kokonaisuus, mikä periaatteessa oli huonokin puoli: levy ei enää esimerkiksi toiminut unimusiikkina, koska se oli niin tuttu että odotti vain seuraavaa osaa, ja oli pakko päästä teoksen loppuun ennen kuin saattoi nukkua.

Joka tapauksessa, Smile on mestariteos, jonka meinasin jopa sijoittaa jossain välissä ihan top 5:een (johon riittää tunkua). Nyt en tiedä mille sijalle sen rankkaisin, mutta yksi parhaista se siis on. Älytöntä että tämä tehtiin alunperin silloin ennen Abbey Road -medleytä (ja toki ennen progeteoksia).

Niin, ja vaikka Smile on parhautta niin tätä The Smile Sessions -levyä en ole tainnut kuunnella kokonaisuudessaan (kaiketi ainoa kuuntelematon levy kokoelmissani). Eli tämän "kadonneen levyn" takia sen hankin, aiemmin ei tullut edes mieleen kokeilla bootlegeja..

Frank Zappa - You Can't Do That on Stage Anymore 3 (levy)

Zappan tuotannossa on mistä valita, mutta suosikiksi on muodostunut tämä Stage-sarjan kolmas levy. Lähinnä kahdesta syystä: ensimmäisen levyn sekoilu "hi ho silver, away!" -huutoinen ja repeilyineen jaksaa aina viihdyttää, ja toisen levyn pitkästä King Kong -versiosta jää mieleen varsinkin alun tarttuva reggae-teema. Toki levyllä on muutakin mielenkiintoista, mm. Sharleenan Dweezil-kitarointi ja Drowning Witch.
Koska kyseessä on pitkä kokoelma (2 tuntia 15 minuuttia) niin harvoin sitä tulee kokonaisuudessaan kuunneltua. Tietty muutkin sarjan levyt sisältävät biisejä sieltä täältä ja eri aikakausilta, joten en näe mitään väärää siinä että kuuntelee biisejä tai levyn tiettyjä osioita randomilla, eikä aina kuuntele kokonaisia levyjä. Tälläinen kuuntelu toimii Zappan tapauksessa oikeastaan parhaiten.

Primal Scream - XTRMNTR (levy)

Screamadelica, Vanishing Point ja XTRMNTR ovat kaikki hienoja levyjä, ja soivat tiheään eräässä vaiheessa autoilleissa (cd:ltä kopioidulta kasetilta). Mutta XTRMNTR on kuitenkin se paras. Kill All Hippies, nimiraita, Swastika Eyes ja MBV Arkestra. Tietty levy on kokonaisuutena hyvä.
Nämä kaikki kolme mainitsemaani Primal Scream -levyä vaativat hieman aikaa avautuakseen, ja koska bändi ei mikään megasuosittu ole niin sitä miettii onko yhtye sitten "liian vaikea". Ainakin Tero Alanko muistini mukaan kirjoitti Soundissa kuinka se on liian haastava Radiohead-faneille. No, tiedä sitten, mutta XTRMNTR:n toivoisi saavan lisää faneja, yhtä hyvältä se kuulostaa nyt kuin vuonna 2000.

Peter Hammill - In Camera (levy)

Kerran Peter Hammillin levyjä sai cdon.comista halvalla, mikä merkitsi tietenkin että kohta niistä oli tulossa uudet remasterit. Mutta sitä en tiennyt ja tilasin kolme levyä, Fool's Mate, In Camera ja A Black Box. Kuten usein, ensimmäisenä hankituista artistin levyistä muodostui tärkeimpiä, tässä tapauksessa tosin lähinnä In Camerasta.
Tärkeää on mainita että näiden levyjen kuunteluaikaa oli alkukesä ja kuuntelupaikkana oli pihapiirissä oleva pieni mökki, jossa oli oma tuoksunsa ja kesän äänet kuuluivat sisään. Tuossa mökissä kuunnelluissa levyissä on yleensäkin enemmän tunnelmaa, mutta In Camerasta sitä löytyisi varmasti muutenkin: Esimerkikkinä Ferret and Featherbird ja Faint-Heart and the Sermon. Koko levy on laadukas, tosin viimeiset kymmenen minuuttia ovat erilaisia ääniefektejä, ja siitä voi olla eri mielipiteitä.
Joka tapauksessa, In Camera meni heti omien suosikkilevyjen joukkoon, vaikka siellä ei ole kärkipäässä yhtään Van Der Graaf Generator -levyjä. Mutta vain lähinnä siksi koska niistä on vaikea valita. Tosin In Cameran kanssa tuli myöhemmin kilpailemaan toinen Hammill-levy, The Silent Corner and the Empty Stage.

Marillion - Brave (levy)

Brave oli ensimmäinen hankkimani neoprogelevy ja myös yksi ensimmäisiä progelevyjäni. Ostopäätökseen vaikutti Soundin arvostelu ja lisäksi MBnetissä vastaan tullut kehu. Itse asiassa tuossa kehussa mainittiin että levyn avautuminen oli kestänyt kuukausia.
Niin kävi myös itsellä, sillä levyä tuli pyöritettyä kauan ennen kuin alkoi toimia. Aluksi jo luulin että neoproge ei ole juttuni, mutta pian albumi paljastui todella tunnelmalliseksi hienoksi kokonaisuudeksi. Nykyään kun moni ei varmaan osta levyä ja kuuntele sitä kansivihkosta sängyllä maaten lukien, niin voi miettiä lyötääkö levy uusia ystäviä jos sitä pyörittää vain pari kertaa taustamusiikkina netissä surffatessa. Tietenkin kannettavalla soittimella tunnelma saattaa avautua paremmin. Kuitenkin, jos Brave tuntuu aluksi huonolta, niin se voi johtua vain kuuntelemisen puutteesta..
Levyn hienoimpia hetkiä on lopun The Great Escape, varsinkin Falling from the Moon -osa. Sen jälkeen päätösraita Made Again tuntui aluksi pettymykseltä, mutta siitäkin oppi pitämään lopetuksena. Ehkä jos olisi kuunnellut enemmän teemalevyjä tuohon aikaan mennessä, olisi osannut arvostaa enemmän rauhallisempaa levyn lopetusta.

Television - Marquee Moon (levy)

Marquee Moonilla ei huonoja biisejä ole. Silti tämä(kin) vaati useita kuuntelukertoja, ennen kuin avautui. Levyn tasosta kertoo se, että nimibiisi oli jossain välissä mielestäni vasta levyn neljänneksi tai viidenneksi paras raita. Nyt se on tosin ehkä suosikki. Myös päätösraita Torn Curtain ei aluksi kuulunut eniten soitetuihin. Sen sijaan esimerkiksi See No Evil iski heti, sen soolo on mahtava.
Täydellisin levy mitä olen kuullut, muttei silti ihan suosikkeja. Top 5:een menee kyllä. Adventureen en ole tohtinut tutustua, vaikka ei se kai huono ole. Luulen että jos laulu (opin vasta että siitä eivät jotkut pidä) ja kitarointi pysyy samanlaisena niin pitäisin vaikka mitä materiaalia hyvänä. Mutta silti, miksi pilata bändin "maine" kuuntelemalla muuta kuin täydellistä levyä.

Esittely

Mitäpä sanoa, kuin että blogin tarkoituksena on esitellä parhautta, lähinnä levyjä. Idea on saatu mm.Kino ja TV -blogista sekä Jake Nymanin Aution saaren levyt -kirjasta. Esitellyt levyt ovat lähinnä tylsiä klassikoita siinä mielessä että ne ovat varsin tuttuja. Mutta onhan se niin, että vaikka musiikinkuuntelija puolalaiseen fuusiojatsiin siirtyessään unohtaa ne abbeyroadit ja londoncallingit, niin ovat ne silti hienoja levyjä. Mitään järkevää järjestystä näillä esittelyillä ei ole. Postauksia saa kommentoida vaikka niistä olisi jo aikaa!