Tulipa pelattua: Final Fantasy XII

Kun Final Fantasy X osoittautui yhdeksi parhaista peleistä koskaan, piti tietty käydä XII:n kimppuun. Ennakko-odotukset olivat sekavat, tiesin että XII on huomattavan erilainen. Mikä on tietysti järkevää, se ilmestyi kuusi vuotta X:n jälkeen, ja on jo selvästi modernimpaa roolipeliä. Tuntui myös, ettei pelistä puhu juuri kukaan enää, ihan kuin se olisi unohtunut nopeasti.

No, XII osoittautui ainakin yhtä loistavaksi kuin X. Hahmot eivät ole yhtä hyviä, juoni on sekava, mutta pelijärjestelmä on erinomainen, vaikka luulin ettei kympistä voi paljoa parantaa. Tekemistä riittää ja peli on niin koukuttava, että kymppikin jää sillä saralla toiseksi. Jos jokin huono puoli on niin boss fightit olivat kaikki helppoja, ja menivät ekalla yrittämisellä läpi. Ja tämä siis minun taidoillani. Peli on myös hieno, ja musiikki jälleen loistavaa.

Joka tapauksessa sekä X ja XII (XI on nettimoninpeli) vain paransivat pelisarjaa, jonka luulin jo Playstation 1 -vaiheen jälkeen menettävän taikaansa. No, ilmeisesti osa 13 on sitten oikeasti huonohko. Eipä ole kyllä laitettakaan millä sitä pelaisi, ja olenpahan oppinut unohtamaan suurimmat ennakkoluulut. Mutta kyllä PS1:n Final Fantasyissä ja osissa X ja XII riittää pelaamista vielä pitkäksi aikaa.

Avain - Punainen tiili (levy)

Avaimen Punaisesta tiilistä tuli kiinnostuttua joskus sen ilmestymisen aikoihin, kun sitä kehuttiin kovasti. Paria biisiä kuuntelin ja tykkäsinkin, mutta jälleen kerran koko levyyn tutustuin vasta vuosien päästä. Silloin Avain oli jo palannut Asa-nimellä, ja eri tyylillä. Mielenkiintoisesti Leijonaa metsästän -biisin radiosta kuullessani ajattelin jostain syystä että olisiko tämä Avain, vaikka tyyli oli erilaista, ja lauluääniä olen todella huono tunnistamaan.

Asa-nimelläkin on tehty hienoja biisejä (esimerkiksi Runoilijanarsissi on avain uskomaton), mutta Asan levyjä en ole kokonaisuuksina kuunnellut niin kuin Punaista tiiltä. Tiili onkin täynnä laadukkaita biisejä, vaikka mikään lyhyt levy se ei ole. Joku voi taas vitsailla että mistä erottaa hyvän ja huonon rap-biisin, ja en sano että musiikkityylini on suosikkini, mutta tästä sentään tykkään.

En voi silti pitää levyä ihan suosikkieni joukossa. Sanoitukset kun ovat minulle ongelma. En ole lähtökohdistani huolimatta mikään vasemmistovastainen, mutta Punaisen tiilin saarnaaminen menee välillä yli. Koulutus on ensin turhaa, mutta sitten sanotaan että ei ehkä olekaan. Isänmaallisuudessa on vikaa, mutta Roihuvuorta ylistetään joka välissä jne. Spreeijaamista pitää toki joka välissä mainostaa. Huumeita vastaan ollaan, vaikka käsittääkseni Asa jäi myöhemmin kiinni kannabiksen ja kokaiinin hallussapidosta. Hyviäkin pointteja levyllä kyllä löytyy, mutta pidän enemmän Asan tajunnanvirtasanoituksista. Mutta ehkä niiden kanssa Punainen tiili ei olisi noussut niin tunnetuksi levyksi, biisimateriaalin tasokkuudesta huolimatta.


Miksi sitten valitsin ensimmäiseksi esitellyksi suomalaiseksi levyksi räppialbumin, joka ei ole ihan parhaiden joukossa? No, kaikesta huolimatta levyn esittelemä elämäntyyli talonvaltaamisineen, totaalikieltäytymisineen yms. on kiinnostava näin kuunneltuna, vaikka ei minusta mitään vasemmistohippiä ikinä tule. On myös mukava ajatella, että ehkä Punainen tiili on muuttanut joskus jonkun elämän. Jos tälläinen saarnaaminen ei kiinnosta, niin suosittelen Asa-nimellä tehtyä materiaalia, mutta Avaimen viesti on toki myös parempi kuin amerikkalainen bling bling -räpin.

Tulipa katsottua: Kotirauha

Ihmisen syöksykierteestä on tehty useita elokuvia, mutta suomalaiset kiinnostavat aina. Esimerkiksi Aku Louhimiehen Valkoinen kaupunki on mainio, kuten myös tietysti Paha maa. Kotirauha taas on ollut katsomislistalla kauan, kovalevyllekin oli ehtinyt tarttua kaksi tallennusta.

No, hetken mielijohteesta tuli Kotirauhan katsominen aloitettua, ja heti alussa tuli vastaan ongelma jota monet kutsuvat kovin yleiseksi suomalaisissa elokuvissa: vuorosanoista ei meinannut saada selvää. Itse olen ollut sitä mieltä että tuosta valittaminen on vähän liioittelua, mutta nyt oli kyllä vaikeuksia ymmärtää mitä sanottiin. Onneksi tämä tuntui tapahtuvan vain alkupuolella, ehkä äänimaailmaan sitten tottui. Myöhemminkin piti kyllä kelata pari kertaa, eli onneksi en katsonut tätä televisiosta suorana.

Jos vuorosanojen äänenlaatu on yksi suomi-elokuvan klisee, niin onhan sitä myös Samuli Edelmann. Itseäni ei haittaa että hän on joka toisessa leffassa, itse asiassa kun Kotirauhan aloitin niin ajatuksena oli katsoa sen jälkeen myös Minä ja Morrison. Ilmeisesti se ei kuitenkaan ole kummoinen. Kolmas suomileffa-klisee olisi sitten miehen paljas perse, mutta tätä en muista elokuvasta.

Itse leffa oli sitten yhtä laadukas kuin mitä odotin. Ilmeisesti Kotirauha ei menestynyt kummoisesti teattereissa, mikä on sääli. On se ainakin selvästi parempi kuin Rööperi, ja kiva että Aleksi Mäkelä kokeilee jotain vähän erilaista, kun monet edellisistä töistä ovat olleet aika toimintapainotteisia. Ei tämä kaikille sovi, mutta jos synkähkö meininki kiinnostaa niin suosittelen.