Satunnaisia huomioita ja vuosi 2014

Olen kuunnellut öisin nukkumaan mennessä musiikkia noin 20 vuotta. Olen yleensä pitänyt musiikkia todella hiljaisella, tyyliin niin että en kuule mitään jos vaihdan asentoa. Kai syynä on se että aina ajattelee että vähänkin voimakkaampi volyymi voisi häiritä muita, vaikka esimerkiksi nykyisessä asunnossa seinät on paksuja jne. Tämä on aiheuttanut sen, että joskus sitä vain missaa suuren osan levystä, jos äänenvoimakkuuden on säätänyt äänekkäimpien hetkien mukaan. Tavalliset kuulokkeet taas ovat epämukavat ja voivat mennä rikki sängyllä maatessa. No, vihdoin keksin nerokkaan ratkaisun: tulppakuulokkeet!  Tietty olen aina tiennyt niiden olemassaolosta, ja myös käyttänyt niitä mp3-soittimen ja kännykän kanssa, mutten oikein koskaan tietokoneeseen liitettynä. No, tulppakuulokkeiden ansiosta volyymia voi hyvillä mielin nostaa öisinkin, niin että jopa kuulee jotain. Tuntuu myös, että tulpilla eivät dyynamisetkaan levyt häiritse niin. Aiemmin esimerkiksi en ole tykännyt kuunnella Jethro Tullin hienoa A Thick as a Brickia öiseen aikaan. Ehkä nyt tohtisi kokeilla jopa Mike Oldfieldin Amarokia, tai joitain klassisia teoksia..

Tulppakuulokkeet ovat myös lisänneet uusien levyjen kuuntelua, ja sehän on ollut minulle ongelma. Öisin on aiemmin tullut yleensä valittua se joku perinteinen Selling England by the Pound, juuri sen takia että hiljaisella on mukavampi kuunnella tuttua levyä, koska muuten voi missata jotain.

Löysinpä vanhan Hesarista otetun artikkelin, jossa listataan tärkeimpiä biisejä. Silmään pisti Roxy Musicin Love is the Drug, josta ei ollut mielikuvia, kait kun olin hankkinut Roxyn levyjä niin nopeaan tahtiin, etten kunnolla ehtinyt kuunnella. Ja onpahan hieno biisi, piti laittaa heti autoon kuunneltavaksi. Nyt nolottaa myös ettei Televisionin Little Johnny Jewel ole oikein tuttu..

Vuoden lopulla on aina kiva lukea ja katsoa listoja vuoden huonoimmista tuotoksista. Tällä kertaa katselin myös videoita huonoimmista biiseistä, esimerkiksi ADoseofBuckley -nimiseltä kanavalta. Kyllähän nykymusiikki aika kauhealta kuulostaa, mutta esimerkiksi vuoden 2013 listalla oleva Cher Lloydin I Wish kuulosti hyvältä, tykkään varsinkin "kiss me" -kohdasta. Tavallaan Skee-Lo -coveri.

Olen käyttänyt IMDB:n Watchlistia vasta vähän aikaa, mutta nyt on tullut lisättyä paljon elokuvia. Varsinkin Elokuvan tarina -sarjan ja 1001 elokuvaa jotka jokaisen on nähtävä edes kerran eläessään -kirjan ansiosta. Listalla on nyt noin 230 elokuvaa. Kyllähän nuo tosisissi katsoisi vuodessa helposti.. Yksi viimeksi katsottuja oli Reds, joka oli kiinnostanut ehkä noista eniten. Ja se olikin hyvä, muttei aivan sitä mitä halusin. Juonisynopsis kun oli niin mielenkiintoinen: "A radical American journalist becomes involved with the Communist revolution in Russia and hopes to bring its spirit and idealism to the United States.". Odotin että elokuvassa tyyppi nähtäisiin levittämässä kommunismia Jenkeissä, saamassa sen takia kadulla turpiinsa jne. mutta eihän se ihan niin mennyt. Tuli mieleen samoista ajoista kertova Tohtori Zivago, ihmissuhdejuttujen takia.

Reds oli myös pitkä elokuva, ja välillä olenkin järjestänyt katsomislistaa kestojen mukaan, että saisi katsottua ne pisimmät pois alta ensin. Esimerkiksi Satantango on mukavat 450 minuuttia. Toisaalta listan toisesta päästä voisi sitten katsoa lyhyitä myös. Voisi katsoa aina kaksi normipätkää yhden eeppisen sijaan.

Kirjoja tuli luettua noin 30, eli puolet viime vuodesta. Saa nähdä tuleeko ensi vuonna luettua enemmän vai vähemmän, olen listannut muutaman isomman teoksen jotka ainakin pitäisi. Onhan se noloa kun Stephen King -fanina en ole lukenut Tukikohtaa. En kyllä Mustaa torniakaan, mutta se ei ole vielä lukulistalla.

Viimeinen tänä vuonna luettu on  suomalainen Tolkien - elämä ja teokset, joka aiheutti Tolkien-kuumeen (vaikkei mikään loistoteos olekaan). Silmarillionin olin tosin aikonut uudelleen lukea muutenkin, mutta nyt myös Taru sormusten herrasta kiinnostaa taas. Voisi myös niitä TSH-elokuvien teosta tehtyjä dokumentteja katsella vihdoin, kun niitä aina kehutaan, viimeksi täällä.

Viimeinen päivällinen (elokuva)

Viimeinen päivällinen (1995) on niitä elokuvia, jotka ovat jääneet mieleen televisiosta katseltuna, samalla lailla kuin Kello kolme kolahtaa. Eihän näitä kahta elokuvaa voi Kubrickeihin, Scorseseihin yms. verrata. Mutta jos omiin suosikkeihin kuuluvan elokuvan määritelmä on se että sitä tulee suositeltua muillekin, niin molempien kohdalla tämä pätee. Tosin tv:stä nämä tulevat harvoin, eivätkä kumpikaan ole sellaisia että voi suositella suoraan dvd:n ostoa.. Tästäkään kun kaikki eivät pidä.

Viimeinen päivällinen on musta komedia, jossa joukko opiskelijoita alkaa tappamaan vaarallisina pitämiään äärioikeistolaisia. Koko juoni on kylläkin mahdoton, sillä ilmeisesti päivällisille tulevat henkilöt eivät mainitse kenellekään minne ovat menossa. Mutta jos tämän unohtaa niin kyseessä on nautittava elokuva. Päähenkilöt ovat ihan hyviä, mutta parempia ovat päivällisvieraat. Esimerkiksi Jason Alexander esittää varsin georgemaista tyyppiä. Loistava on myös Ron Perlmanin esittämä tv-kasvo, ja ihan loppu on oikeasti hieno. Niin hieno, että tästä saisi taitava ohjaaja nykyään paremman version tehtyä, kunhan olisi hyvät näyttelijät ja ei mentäisi PG-13:ksi.

Kyllähän tälläisiä mukavia pieniä elokuvia tehdään vielä, eri asia on sitten nähdäänkö niitä Suomen televisiossa. Muistini mukaan Shallow Grave on melko samanhenkinen ja tehty samaan aikaan Viimeisen päivällisen kanssa, mutta on senkin tv-esityksestä aikaa.

Satunnaisia huomioita

Sarjojen katselu edistyy todella hitaasti, mutta varmasti. Buffyssä olen jo ekan kauden katsonut. Ensimmäinen kausi onkin lyhyt, seuraavat ovat kaksi kertaa niin pitkiä.. Orange is the New Blackissa kolmannesta jaksosta tykkäsin niin, että katsoin seuraavan heti putkeen, mutta silti mennään vasta viidennessä. Siinä heti alussa soi The Velvet Undergroundin Sunday Morning ja luettiin Gillian Flynnin Gone Girl -kirjaa. Homelandiakaan en ole katsonut kuukausiin, mutta en vielä luovuta.

Yksi sarja mitä en ole maininnut on Teemalta tuleva Elokuva tarina, joka siis kertoo elokuvan historiasta. Se onkin tällä hetkellä kiinnostavin.

Viimeaikoina olenkin katsonut klassikkoleffoja, joista hienoin oli Elokuvan tarinassa esitelty Auringonnousu. Mykkäelokuva, jota voi suositella useimmille. Myös Elävien kuolleiden yöstä tykkäsin. Sen sijaan toiseksi viimeiseksi katsottu Taskuvaras ei iskenyt, onneksi se oli lyhyt, ja lyhyyden takia sen katsoinkin hetken mielijohteesta.

75 minuuttisen Taskuvarkaan jälkeen katsoinkin sitten noin 220 minuuttia kestävän Once Upon a Time in American. Olin pitänyt siitä todella paljon jo ennemminkin, mutta nyt oli sen verran hieno katselukokemus, että saattaa jopa nousta top 5:een. Saa nähdä, ottaa Arabian Lawrence paikkansa siinä takaisin, kun sen seuraavan kerran joskus katson. Mutta eipä kiirettä, joskus aioin ottaa tavaksi katsoa Lawrencen joka vuosi, mutta nyt olen tajunnut että elokuvat kannattaa katsoa silloin kun siltä tuntuu. Once Upon a Timen in American edellisestä katselustakin oli vaikka kuinka kauan.

The Strokes - Take It Or Leave It (biisi)

2000-luvun alussa rockille etsittiin kovasti pelastajia. Esimerkiksi Soundi usein vinoili brittilehtien tavalle hehkuttaa uusia tulokkaita, mutta The Strokes ja The White Stripes saivat lehdessä suitsutusta. Yhdessä numerossa The Strokesia kehuttiin taivaisiin kolmessa eri jutussa (artikkelissa, keikka-arviossa ja levyarviossa), muistaakseni myös kolmen eri toimittajan toimesta.

Ja onhan Strokesin debyytti Is This It laadukas levy. Ehkä kuitenkin senkin kohdalla on käynyt Stone Rosesit, eli tulee kuunneltua niitä muutamia huippubiisejä levykokonaisuuden sijaan. Ja Take It Or Leave It taitaa olla niistä kovin. Moni muu bändi valitsisi päätökseksi pitemmän raidan, mutta Take It Or Leave It on alle neljäminuuttinen, kuten muutkin levyn kappaleet. Lopetusbiisin jälkeen on helppo uskoa, että Strokes pelastaisi rockin. Mutta jälleen kerran minulle riitti tämä biisinippu ja omat kokemukset rajoittuvat bändiltä tunnetuimpaan levyyn. Room on Fire -seuraajalta tuli kuunneltua joku biisi, en tainnut innostua, mutta voisi sille antaa toisen mahdollisuuden. Käsittääkseni se on ihan hyvä levy, myöhemmät eivät ole sitten niin kehuja saaneet. Eli jälkeenpäin katseltuna The White Stripes taisi olla hype-kaksikosta se merkittävämpi bändi.

Mitähän mieltä Soundi sitten on nykyisin Strokes-hehkutuksesta? No, tuskinpa toimittajien hävetä tarvitsee, onhan Is This It oikeasti hieno ja merkittävä levy. Myös bändin myöhempiä tuotoksia on kehuttu lehden sivuilla. Sen sijaan vuonna 2013 100-parasta levyä -kriitikkoäänestyksessä ei Is This Itia nähty. Mutta eipä "uusilla" levyillä muutenkaan listalla juhlittu; Arcade Firen Funeral oli ainoa maininta 2000-luvulta.