2013

Muistinpa että olin aloittanut tämän blogin vasta tänä vuonna, mutta olinkin blogannut jo viime vuoden puolella. No, hyvin on jaksanut kirjoittaa. Viime aikoina ehkä levyt jääneet paitsioon, paitsi nyt viime aikoina yritin sitä tilannetta korjailla.

Vuonna 2013 ei varmaan taaskaan tullut uusia levyjä kuunneltua. Ei edes Arcade Fireä, mutta Reflektor -levyn nimibiisi kyllä soi paljon. Muuten suosikkilevy oli Marquee Moon. Sen biisien lisäksi suosikkibiisejä oli Stevie Wonderin Golden Lady, johon ei tahdo kyllästyä. Genesistä, Zappaa ja Milesia tuli tietty kuunneltua.

Kirjoja tuli luettua 70, parhaita olivat 1984, Eläinten vallankumous, 2001 - avaruusseikkailu, Länsirintamalla ei mitään uutta, Kuin surmaisi satakielen, Ruusun nimi, Ender's Game ja Taru sormusten herrasta. Elokuviakin tuli katsottua, Taru sormusten herrasta -elokuvat pidempinä versiona ainakin olivat hieno kokemus.

Jos jotain pitää ensi vuonna tehdä (elämän hankkimisen lisäksi), niin pitäisi keskittyä enemmän musiikkiin. Tullut kyllä jonkun verran kuunneltua uusia Spotifystä (paljon enemmän kuin aikaisemmin), mutta vanhat suosikit pyörineet selvästi enemmän.   

Pink Floyd - Animals (levy)

Animals on niitä levyjä, jotka muistaakseni melko pian ensikuuntelun jälkeen nostin ihan ykkössuosikkien joukkoon. Erikoista tässä on, että pidin silloin lähinnä Dogs-biisistä (ja Pigs on the Wing -introsta/outrosta). Kaksi muuta biisiä, Pigs ja Sheep eivät olleet mielestäni huonoja, mutta en niistä mitenkään erityisesti tykännyt. Dogs ja Pigs on the Wingit muodostavat puolet levyn musiikista, joten oli ehkä vähän hätäistä lisätä levy suosikkilistalla heti The Lamb Lies on Broadwayn, Braven yms perään.

Nykyään pidän jo paljon enemmän Pigsistä ja Sheepistä, ja koko levystä edelleen yleensäkin. Mutta Dogs on edelleen selvä huippuhetki. Jos teosta pitää yhdellä sanalla kuvata, niin se olisi "tunnelmallinen". Toki Pink Floyd on muutenkin osannut luoda tunnelmallista musiikkia, ja on siinä varsin taitava. Atom Heart Mother, Echoes, Shine On You Crazy Diamond, osat The Wallista.. Siksi ei voi ymmärtää miksi monien piti suurimman punk-muodin aikaan haukkua bändiä. Käsittääkseni Animals olikin jonkinlainen vastaus punk-liikkeeseen, elettiinhän vuotta 1977.

Animals on käsittääkseni levy, josta moni tykkää vaikka Pink Floydin fani ei muuten olisikaan.  Se onkin hyvä valinta ensimmäiseksi PF-levyksi, vaikka toki Dark Side of the Moon ja Wish You Were Here voivat olla vielä parempia aloittelijalle.

Pitäisi katsoa: Napoleon (1927)

Yle esitti joskus öiseen aikaan elokuvaputkia. Muistaakseni näytettiin lähinnä klassikoita (kuten Polkupyörävaras ja Freaks), mutta joskus taisi tulla myös esimerkiksi Pahan kehä (They Live), jonka legendaarisen tappelukohtauksen näin ainakin.

Yksi esitetyistä elokuvista oli vuoden 1927 Napoleon (oikeammin Napoleón), jota en nähnyt. Se kun alkoi aamuyöllä, ja kestoa oli paljon, vaikka en tiedä minkä elokuvan monista versioista Yle esitti. Mutta heräsin jossain vaiheessa ja katselin elokuvaa hetken, ja pidin näkemästäni. Silloin taisi olla meneillään taistelukohtaus. Elonetin mukaan elokuva esitettiin 1995 (kyseessä on ollut elokuvayö jolloin tulivat myös nuo mainitut Polkupyörävaras ja Freak), eli aika nuorena olen ollut kiinnostunut klassikoista. Samana vuonna on näemmä esitetty Citizen Kane, jonka silloin katsoin, ja pari kertaa myöhemmin (viimeksi joitain päivä sitten). Hyvä leffa, mutta ei vieläkään omia suosikkeja.

Napoleonista on siis useita versioita, ja niiden pituus vaihtelee paljon, jopa tunteja. Elokuvassa on myös kohtaus, jossa kuvasuhde on 4:1. Tiedä sitten miten tuo toimii nykynäytöillä, puhumattakaan siitä että Ylen esityksen aikaan 4:3 -telkut hallitsivat. Joka tapauksessa tämä Napoleon-elokuva olisi kiva nähdä, en ole mikään mykkäelokuvien ystävä mutta jonkin verran olen niitä sentään katsonut.

Tietenkin olisi ollut hienoa, jos Stanley Kubrick olisi saanut tehtyä oman Napoleon-leffansa. Hänellähän oli aikamoinen pakkomielle miehestä, ja käsittääkseni omisti kortiston jonka jokainen kortti vastasi päivää Napoleonin elämässä ja kertoi mitä hän teki. No, saimme sentään Barry Lyndonin, joka on vähän yliarvostettu (siinä mielessä että monet kutsuvat sitä aliarvostetuksi). Hyvä leffa varsinkin loppupuolella, mutta uskon että Napoleon-leffa olisi ollut vielä parempi.

Opeth - Blackwater Park (levy)

Kuulin Opethista aikoinaan todennäköisesti jonkin progeaiheisen yhteisön kautta. En muista mikä oli silloin bändin uusin levy, mutta kehuja kuulin Morningrisestä. Ja koekuunteluun otettu Advent-biisi osoittautuikin hienoksi biisiksi. Silti ei ollut helppoa siirtyä Opeth-maailmaan. Adventkin tuntui aluksi todella raskaalta ja huonosoundiselta, levynkannet olivat synkkiä, ja Morningrisen kesto oli 66 minuuttia 6 sekuntia. Voisi sanoa, että bändissä oli jotain lähes pelottavaa. Nykyään tuo tuntuu naurettavalta, ja örinöitä ei enää ihmettele musiikissa.

Kun sitten kuulin Blackwater Parkista kehuja pari vuotta sen ilmestymisen jälkeen, niin päätin kokeilla. Ja yllättäen levy kolahti ja kovaa. Ei sitä innostumista voi verrata London Callingin ja Selling England by the Poundin fanitukseen, mutta Blackwater Park on suosikkilevyjen listalla kolmas. Erikoista on, että aluksi innostuin vain alkupuolesta, varsinkin Bleakista. Esimerkiksi lopun nimibiisi ei kehuista huolimatta auennut millään, ja minä todella yritin. Kun se sitten kolahti, niin kyllä sitä tuli kuunneltuakin. The Drapery Fallsin ja nimibiisin välissä olevat kolme biisiä eivät ole koskaan mitään suosikkeja olleet, mutta eivät ne ole huonojakaan.

Levy ei siis ole täysin tasainen. Usein suosikkilevyjä listatessa mietinkin korvaisiko Marquee Moon jo sen, se kun sisältää vain täydellisiä biisejä. No, lopulta ei ole väliä onko jokin levy kolmas vai neljäs. Ja olenkin tottunut listaamaan tämän top 4:n hankkimisjärjestyksessä, eli se on 1) London Calling 2) Selling England by the Pound 3) Blackwater Park 4) Marquee Moon. No, 1. ja 2. kyllä yleensä jakavat ykkössijan..

Kello kolme kolahtaa (elokuva)

Mainitsin aikaisemmin, että Black Book on juuri sellainen elokuva, joita teeveessä pitäisi esittää. Mutta tämä sopii töllöön vielä paremmin. Elokuvana se ei ole mikään mestariteos, mutta juuri sellainen jonka katsomisesta nautin. Eihän tässä hienostelijoita olla, Ace Venturaa on tullut katsottua useammin kuin Citizen Kanea.

Elonetin mukaan elokuva esitettiin MTV3:lla vuonna 1999 (alkuperäinen nimi on Three O'Clock High), ja silloin katsoin sen. En tiedä miksi, kai silloin vielä tuli katsottua joka ilta jotain elokuvaa. Tai ehkä luin jostain juonikuvauksen. Sillä juuri elokuvan juoni on kaikessa yksinkertaisuudessaan parasta.

Leffan päähenkilö on nörtihkö tyyppi. Eräänä päivänä koko koulu puhuu uudesta oppilaasta. Entisen koulun muutama kovin tyyppi meinasi antaa hänelle selkään, mutta saivatkin itse turpaansa jne. Nämä tarinat on helppo uskoa, mutta kovis ei ole sentään vain kaikkea liikkuvaa hakkaava idiootti. Joka tapauksessa elokuvan perusjuoni liittyy tappeluun, sillä päähenkilö tulee vahingossa koskettaneeksi kovista, ja siitä ovat kaikki varoittaneet. Siispä kovis kertoo että koulun jälkeen tapellaan, ja loppuelokuvassa päähenkilö yrittää keksiä jotain välttääkseen tappelun.

Kasarileffoissa on yleensäkin oma lumonsa, ja tämä on mainio pieni kulttileffa. On sääli että tälläisiä ei näe useammin televisiosta, usein kasarilta näytetään niitä tunnettuja klassikkoita (Nörttien kosto, Kuumat kinkut jne). Varmasti tämmöisiä helmiä löytyisi enemmänkin. Elokuvan musiikit on muuten tehnyt Tangerine Dream.

Tulipa luettua ja katsottua: Matka Intiaan

Matka Intiaan osoittautui erilaiseksi kirjaksi kuin mitä odotin. Koska David Lean oli ohjannut siitä elokuvan, niin odotin jotain eeppistä. Paljastanko liikaa jos sanon että sen sijaan mieleen tuli juuri luettu Kuin surmaisi satakielen? Joka tapauksessa kirja oli hyvä, ja elokuvan näkeminen kiinnosti. Mutta en tiennyt myöskään mitä odottaa, varsinkin kun luin että tarinaa olisi muokattu paljonkin. Olisiko Lean sitten lisännyt omiaan saadakseen jälleen yhden eeppisen tarinan? Onneksi väitteet osoittautuivat vääriksi, ja elokuva seurasi kirjaa tarkasti.

Ja elokuva oli hyvä, kuten kirjakin. Olin yllättynyt kuinka paljon pidin siitä. En kyllä tiedä saavatko kirjaa lukemattomat mitään irti. Sillä onhan luettuun kirjaan perustuvia elokuvia yleensä kiva katsoa.

Ilmeisesti 80-luvulla Intiasta innostuttiin elokuvamaailmassa muutenkin, ja vain vähän aikaa sitten tulikin katsottua myös Gandhi (hetken mielijohteesta, 3 tunnin elokuva). Hyvä leffa sekin. Varmasti hyvä Intia-elokuvia löytyisi paljonkin. Yksi suositeltu on jopa tehty Intiassa, nimittäin Lagaan. Katselin sitä joskus kun tv esitti, ja tykkäsin. Bollywood-tyyliin se lähestyy neljää tuntia, joten ei varmaan tule heti katsottua.

Tulipa katsottua: Black Book

Paul Verhoevenin Black Book -elokuvasta olin kuullut kehuja aikaisemmin, ja kun se esitettiin joku aika sitten jollain suomalaisella kanavalla, niin aioin sen katsoa. Mutta jokin muu voitti, syynä varmaan se että pituutta elokuvalla on reilusti, ja lisäksi en varsinaisesti ollut kiinnostunut WW2-trilleristä.

No, huomasin että elokuva löytyi myös Netflixistä, ja se tuli lisätty katsomislistaan. Ja silti vaadittiin hetken mielijohde katselun aloittamiseen. Ja hyvä että katsoin, kyseessä on aivan loistava elokuva. Koko kaksi ja puolituntinen tuli katsottua yhteen menoon ongelmitta. Loppupuolella olin ehkä vähän sekaisin juonen kanssa (väsymys kai), mutta muuten kyseessä oli nautittavin elokuvakokemus vähään aikaan. Juuri tälläisiä elokuvia pitääkin tulla televisiosta, toki mainoskatkot häiritsisivät, mutta mieluummin tälläistä kuin se kymmenes pikauusinta jostain Hollywood-hitistä.

Elokuvan näyttelijöistä en tunnistanut ketään, mutta luin myöhemmin että yksi oli näytellyt hienossa Muiden elämässä. Eli enpä ole vieläkään mikään paras tunnistamaan naamoja.

Tunnustan että Toinen maailmansota alkaa olla aiheena itselle liikaa tuputettu. Joskus jopa mietin miksi kukaan enää jaksaa tehdä WW2-elokuvia, kun niitä on tuhansia. Itse asiassa kun Kuin surmaisi satakielen -kirjassa mainittiin Hitler, olin jopa pettynyt tuohon kliseeseen (suvaitsevaisuus vs. Hitler). Tietenkin pitää muistaa että kirja on kirjoitettu 60-luvulla ja tapahtumat sijoittuvat 30-luvulle. Ja toki Toinen maailmansota on todella merkittävä tapahtuma, jossa riittää kiinnostavia tapahtumia vaikka sitten kymmeneen tuhanteen elokuvaan. Mutta paljon niitä on, joten ymmärrän jos joku on missannut tämän helmen WW2-väsymyksen takia.

Tulipa luettua ja katsottua: Kuin surmaisi satakielen (+ satunnaisia huomioita)

Olin katsonut elokuvan Kuin surmaisi satakielen aikaisemmin. Pidin kai siitä, mutta en nyt kovin paljoa muistanut, paitsi että elokuvan alkutekstikohtaus on yksi hienoimmista. Kirjan oletin olevan hyvä, mutta ajattelin myös että kun elokuvan on kerran nähnyt (vaikkei paljoa muista) niin siitä ei saa enää paljoa irti. Mutta kuten juuri lukemani 2001, tämäkin kirja toimi uskomattoman hyvin. Elokuvan perusteella en ihan tajunnut niitä jotka pitävät Atticus Finchiä suurena sankarina, mutta kirjan jälkeen kyllä. Eräs hienoimpia hahmoja kirjoissa, mitä nyt tulee mieleen. Eikä Gregory Peck toki huono ole, mutta elokuvaanhan eivät yleensä mahdu kaikki kirjan tapahtumat. No, kun kovalevyltä löytyi Teemalta tallennettu elokuva-versio, niin oli kiva katsoa sekin uusiksi ja vertailla kirjan kanssa.

Muutenkin viimeaikoina on ollut lukulistalla kirjoja joista on tunnettu elokuvaversio. Unohtui tuosta aikaisemmasta Kubrick-jutusta että Lolita tuli myös luettua. Olin nähnyt kai aikaisemmin sen uudemman version, mutta nyt katsoin Kubrick-version.. Ja olin pettynyt. Ehkä se kasvaa ajan myötä, mutta nyt se tuntui miehen huonoimpiin kuuluvalta. Luulin lisäksi että Peter Sellers esittäisi pääosaa. No, James Mason on toki hyvä, en ollut noteerannut häntä kummemmin mutta tunnistinpa miehen nyt myöhemmin kun näin pätkän Vaarallinen romanssi -elokuvasta.

Kubrickista tuli myös mieleen jossain näkemäni kuva. Se kai perustui johonkin graafiin joka näytti kuinka Amerikan suosituimmat elokuvat ovat jatko-osia, remakeja tai kirjaversiointeja (Harry Potter, Twilight yms). Joku oli sitten osuvasti lisännyt siihen että ei kirjoihin perustuvissa elokuvissa ole mitään vikaa kun osaa, Kubrickhan teki niitä monta. Eipä löydy nyt tuota kuvaa, muuten lisäisin tähän.

Seuraavaksi voisi kai lukea Matkan Intiaan, josta on ohjannut elokuvan itse David Lean. Tohtori Zivago-dvd:kin odottaa vielä katsomista, en tiedä pitäisikö kirjakin lukea. Vaikka Arabian Lawrence on täyden kympin leffa, niin vanhempi Lyhyt onni ja edes Kwai-joen silta eivät niinkään iskeneet, niistä en muista juuri mitään. Eli en tiedä mitä odottaa noilta kahdelta Leanilta. Ehkä miehen Oliver Twist -elokuva voisi olla kiinnostava myös. Kyllähän noita elokuvia olisi yleensäkin kiva katsoa heti kirjan luvun jälkeen. Esimerkiksi Eikä yksikään pelastunut -kirjan tapahtumat alkavat jo unohtua, ja missasin elokuvan äskeisen esityksen Teemalta..

Tulipa luettua: 2001 - Avaruusseikkailu

Tässä kirja, jonka lukemista en ollut aiemmin ajatellutkaan, vaikka elokuva on toki eräs parhaita koskaan. Muistan lukeneeni vain jotain kirjaa, jossa Clarke kertoi kuinka elokuvan tekeminen sujui Kubrickin kanssa. No, jonkin suosituksesta aloitin 2001:n kirjana, ja odotin vain jotain hyvää. Mutta se olikin loistava, yksi parhaita lukemiani scifi-kirjoja (ei sillä että niitä on monta). Hämmästyttävää kuinka hyvin teos toimi vaikka tapahtumat tiesi (toki eroja elokuvaan oli myös). Elokuva on täydellinen myös, mutta jos kaikki avaruusmatkailuun liittyvä kiinnostava selitettäisiin elokuvassa, niin se olisi lähinnä jatkuvaa kertojaääntä. Ja Kubrickillehan vuorosanat eivät olleet tärkeintä.

Nyt on tullut luettua kolme parasta Kubrickia (2001, Kellopeliappelsiini, Eyes Wide Shut) myös kirjoina. Kellopeliappelsiini on tietenkin toinen hieno klassikko. Erikoista on ettei kirjoittaja käsittääkseni pitänyt suuremmin elokuvasta.

Eyes Wide Shut on muodostunut yhdeksi suosikeistani. Vähän samalla lailla kuin Kellopeliappelsiinin, senkin voi laittaa pyörimään satunnaisesta kohdasta, ja silti sitä on pakko katsoa. Tietty kokonaisuutena elokuva toimii parhaiten. Kirja on mielenkiintoinen koska se on erittäin lyhyt, ja tapahtumat sijoittuvat 1900-luvun alkuun. Kirjan lyhyyden takia esimerkiksi keskustelu hotellilla mainitaan vain ohimennen. Yleisestikin Eyes Wide Shut on siirretty hienosti nykyaikaan. Kirjassa esimerkiksi kadulla vastaan tuleva nuorukainen tönäisee päähenkilöä, ja hän miettii pitäisikö opiskelija haastaa kaksintaisteluun. Elokuvassa vastaan tulee joukko juopuneita nuoria miehiä, jotka haukkuvat päähenkilöä homoksi. Myös lopun keskustelua Cruisen esittämän hahmon ja hänen ystävänsä välillä ei ole ollenkaan. Tuo keskustelu on yksi suosikkikohtauksiani, jokainen repliikki on täydellinen. Mielenkiintoisesti Douglas Walker, mies That Guy With the Glassesin takana, ylisti muuten elokuvaa, mutta ei pitänyt tuosta keskustelusta (ja musiikista).

Tulipa katsottua: A Serious Man

Katsoin A Serious Manin, kyseessä oli toinen katselukerta. Ja tykkäsin paljon. Ensimmäistä kertaa katsellessa pidin sitä outona ja tylsänä, mutta kun myöhemmin ajattelin niin huomasin että se olikin hyvä. Näin käy itselläni aina joskus, mutta lähinnä komedioiden kanssa. No, toki A Serious Mankin on musta komedia. Hauskin hetki oli sama kuin ensimmäisellä katselulla, eli kun päähenkilö yrittää päästä tapaamaan vanhaa rabbia, mutta hänelle kerrotaan miehen olevan kiireinen. Päähenkilö sanoo "Ei hän näyttänyt kiireiseltä!". En tiedä miksi tuo on elokuvan parhaita hetkiä. Siinä vain kuuluu hyvin se epätoivo mihin Larry on ajautunut.

Näyttelijät ovat loistavia. Muistan että luin jonkun kuvia sisältävän blogikirjoituksen siitä kuinka elokuvan hahmoista ovat jo ulkonäöltään koomisia. No, en löydä tuota nyt, mutta  Monadifilmi analysoi muuten elokuvaa.

A Serious Man toi mieleen miten hienoja elokuvia Coen-veljeksillä on, enkä ole edes nähnyt kaikkia. Joka tapauksessa he ovat niitä ohjaajia, joilta ottaisin koko tuotannon autiolle saarelle.

Radiohead - OK Computer (levy)

OK Computer oli ensimmäisiä levyjä mitä ostin, tai ehkä jopa ensimmäinen (saatoin hankkia sekalaisia rock-kokoelmia kirjakaupasta, olihan cd-formaatti niin jännittävä vuonna 1997). Kiinnostuin levystä kun näin teeveestä Paranoid Androidin videon, ja kuten monella, se tiputti leuan lattiaan (siis myös biisin ansiosta). Ja kun sitten sain levyn, niin loistobiisejä löytyi muitakin.

Voisi sanoa, että levy oli ensimmäinen joka todella sekoitti pään, ja näytti mitä musiikki voi parhaimmillaan olla. Siksi onkin outoa, että levy ei ole pysynyt suosikkina nämä ajat. Pidän Radiohead-suosikkina In Rainbowsia, mutta kun ajattelen, niin onhan OK Computer parempi, ja sen pitäisi olla myös itselle tärkeämpi. Levystä innostuminen muistutti sitä mitä myöhemmin tapahtui London Callingin ja Selling England by the Poundin kanssa, mutta ei aivan yhtä hullaantunutta. Mutta vaikka aina parhaita levyjä listatessa muistan aina London Callingin, vaikken sitä paljoa enää kuuntele, niin OK Computer meinaa unohtua.

Ehkä syynä on etten täysin innostunut silloin OK Computerista kokonaisuutena. En kai silloin tajunnut että levykokonaisuuden muodostaa paitsi biisien taso, niin myös se millaiset biisit seuraavat toisiaan. Pidin Exit Musicista ja Fittier Happierista, mutta jos nyt kuulisin levyn ensimmäistä kertaa niin kokonaisuus avautuisi varmasti paremmin. Mutta tietenkään ensikuuntelu ei olisi nyt yhtä hämmästyttävä kokemus.

Pitäisi katsoa: Hoop Dreams

Jospa aloittaisi taas uuden artikkelisarjan. Siinä kerron leffoista (ehkä sarjoistakin), joita olen ehkä nähnyt vähän (joskus mieleen on jäänyt vain kohtaus), tai sitten katsomisesta on kauan aikaa.  Ja nyt ne ovat ajan kuluessa kasvaneet lähes myyttisiksi päässäni.

Yksi tälläinen on dokumentti Hoop Dreams vuodelta 1994. Elonet kertoo että se esitettiin 1.1.1997. Muistan kuinka luin Hesarista tyyliin "vuosi alkaa hienosti loistavalla Hoop Dreamsilla". Se herätti mielenkiinnon, pitihän kriitikoita uskoa. En muista katsoinko elokuvan kokonaan. Se on kuitenkin lähes kolme tuntia, ja taisi tulla illalla. Mutta muistan että pidin näkemästäni paljonkin. Kohtauksista juuri ja juuri saatan muistaa pari: keski-ikäinen mies kertoo että oli ennen kovassa kunnossa mutta nykyään käyttää löysiä paitoja piilottaaksen mahansa, ja valmentaja joka läpsi pelaajia takapuolelle. Jälkimmäinen tuntui vähän oudolta, mutta onhan kyseessä urheilu eikä vuonna 1994 asia varmaan nostattanut samalla lailla kulmakarvoja. Voihan sitä olla, että kohtaukset ovat ihan eri dokumenteista, silloin niitä tuli katsottua enemmän kuin nykyään.

Olen lukenut elokuvasta, että se ei saanut parhaan dokumentin Oscar-ehdokkuutta: "According to an angry Roger Ebert, reliable sources said members of the Academy's documentary nomination committee had a system in which one would wave a flashlight on screen when they gave up on the film. When a majority of the lights flashed, the film was turned off. Hoop Dreams didn’t even make it to 20 minutes.". Muistan myös, että Simpsoneissa jonkun Tikku ja Takku -piirretyn koripalloaiheinen jakso oli nimeltään Hoop Dreams tai muunnelma siitä.

 "That's why when somebody say, "when you get to the NBA, don't forget about me", and that stuff. Well, I should've said to them, "if I don't make it, don't you forget about me.""

Satunnaisia huomioita

Teeman elokuvafestivaali alkaa tänään, mutta itse leffoja aletaan näyttää huomenna. Tullut viime aikoina katsottua niin paljon elokuvia, että saa nähdä mitä jaksaa tsekata, jos mitään. Punainen ympyrä, Kaikki Eevasta ja Illusionisti (se Tatin tarinaan perustuva elokuva) kyllä kiinnostavat.

http://teema.yle.fi/teemat/teeman-elokuvafestivaali-2013

Lukeminen alkoi taas kiinnostaa, vaikka ajattelin että näin loppuvuonna ei oikein jaksa. Syynä on Länsirintamalta ei mitään uutta, joka on aivan mahtava sotakirja. Lyhytkin vielä, menee listalle "lyhyet klassikot joita voi suositella kaikille". Tuo kirja tuli vastaan satunnaisessa kirja-aiheisessa keskustelussa, jossa myös suositeltiin Sotilaspoikaa (Johnny got his Gun). Sen lainasinkin myös, ja vielä yhden sotakirjan eli Hemingwayn Jäähyväiset aseille. Vaikka pidin paljon kirjasta Kenelle kellot soivat, niin jotenkin ei sen jälkeen innostanut Hemingway. Vaikka ei ollut mikään raskaslukuinen yms.

Tulipa katsottua: Solaris ja Stalker

En kutsuisi itseäni miksikään taideleffojen (mitä ne sitten ovatkaan) ystäväksi, mutta välillä tulee katseltua muutakin kuin Nuijaa ja tosinuijaa. Yksi ohjaaja jonka tuotannosta olen alkanut tykätä on Andrei Tarkovski. Mitään helppoja nuo näkemäni elokuvat eivät ole, siksi niitä on pitänyt sulatella parin katselun ajan.

Solariksen katsoin uusiksi muutama päivä sitten. Edellinen katselu oli vuosia sitten. En muistanut elokuvasta juuri mitään, ja osan muistin väärin. En pitänyt Solariksesta ensimmäisellä katselulla, ja enpä tykännyt nytkään. Joitain hienoja hetkiä siinä on kyllä, mutta ymmärrän miksi monet Tarkovski-fanitkaan eivät tykkää. Ja kuulemma itse ohjaajakaan ei ollut tyytyväinen.

Stalkerin vuoro oli paria päivää myöhemmin. Pidin siitä jo ensikerralla varauksin, ja myöhemmin se kummitteli päässä enemmänkin. Ja kyllä kolahti. Pidin Andrei Rublevia selvästi Tarkovskin parhaana mutta tämä nousee sen rinnalle. Eihän tätä voi kaikille suositella, kun Studio Julmahuvin neuvostoleffa-parodiakin osuu niin lähelle. Mielenkiintoista elokuvasta on, että ensimmäisen version filmit tuhoutuivat ja elokuva jouduttiin kuvaamaan käsittääkseni kokonaan uusiksi. Ja tämä uusi versio oli erilainen kuin vanha.

Muista Tarkovskeista pitää sanoa että Peili on hyvä, Nostalgiasta en osaa sanoa vielä mitään.

The Cars - By Bye Love ja Queensrÿche - Jet City Woman (biisit)

Päätin laittaa nämä kaksi biisiä yhteen, koska jotenkin ne muistuttavat toisiaan. Joku musiikista enemmän tietävä osaisi ehkä analysoida paremmin, mutta lähinnä ajattelen että tässä on kaksi biisiä joista on tullut suosikkeja ne sisältäviltä levyiltä, vaikka periaatteessa minun pitäisi inhotakin molempia. Nehän ovat ihan poppia.

The Carsin debyytti on loistava kokoelma biisejä, jotkut ehkä parempia kuin Bye Bye Love. Mutta se on siis suosikkini. Ja toki se jatkuu suoraan mahtavalla Moving in Stereolla. Queensrÿchen Empireä kuuntelin tässä joku aika sitten taas, hyvä levy se on, mutta kun vertaa Operation: Mindcrimeen.. Nimibiisi kyllä sopisi sillekin. Ja onhan Silent Lucidity klassikko.

Tulipa katsottua: Gravity

En käy usein elokuvissa. Jos ei lasketa mitään koulureissuja yms. niin muistaakseni teatterissa olen käynyt katsomassa peräti kuusi elokuvaa. Kyse ei ole siitä etteikö teattereissa pyörisi kiinnostavia elokuvia, niitä ei vain esitetä täälläpäin. Elokuvateatterikokemukset sisältävätkin siis suosittuja Hollywood-leffoja toiminnan saralta.  Ehkä niistä monesta voi kuitenkin sanoa, että ne ovat olleet ilmiö, kuten The Matrix, Avatar ja nyt tämä Gravity. Sellaisia jotka saattava jopa muutta nyky (Hollywood)-elokuvaa ja jotka todella hyötyvät isosta ruudusta, kunnon äänentoistosta ja jopa 3D:stä.

Ja Gravity oli nimenomaan 3D-elokuva. En oikeastaan tiedä miten suhtautuisin siihen ilman kolmiulotteisuutta. Ja jotenkin vaikea kuvitella katsovansa tätä esimerkiksi televisiosta mainoskatkojen kanssa. Ei Gravity elokuvana ollut mikään loistava, vaikka sitäkin odotin, mutta hieno elokuvakokemus ehdottomasti.

Kun jo mainitsin kolme teatterissa katsomastani kuudesta elokuvasta, niin varmaan voisi mainita mitä ne muut olivat. Ne olivat kaikki Christopher Nolanin elokuvia. Enkä ole edes mikään kovin Nolan-fani. The Dark Knight oli isoimpia elokuvatapauksia pitkään aikaan, joten pitihän se käydä katsomassa. Elokuva oli viihdyttävä kaikkine räjähdyksineen ja Jokerin ansiosta, mutta ihmettelin kehuja. No, katsoin sitten sen myöhemmin uudestaan dvd:ltä, ja yllättäen se oli hienoimpia elokuvakokemuksia aikoihin. Olin ihan yllättynyt, ruutu oli pieni ja kaiuttimet huonot, mutta niin vain elokuva toimi monta kertaa paremmin kuin teatterissa.

Myös Inception tuli tarkastettua, ja se olikin hienoin teatterikokemus The Matrixin kanssa vaikka teatterin kuvan- ja äänenlaatu nyt oli mitä sattuu. Katsojia oli vain kourallinen, mutta silti pääsi kokemaan sen kun yleisö viime sekunneilla reagoi "eeiiii" -tyyliin.

Myös The Dark Knight Risesin kävin katsomassa. Se oli outo kokemus, elokuva ei oikein iskenyt ja tuntui pitkältä, mutta jostain syystä teatterista poistuttaessa jopa hymyilytti. Ehkä pidin lopusta enemmän kuin ajattelin.

Ihan hyvin olen tykännyt noista katsomistani Hollywood-elokuvista, mutta olisihan se välillä hienoa nähdä Paul Thomas Andersonin The Masterin tai Malickin tuotosten kaltaisia elokuvia teatterissa. Onhan sitä lähialueilla esitetty välillä myös klassikoita, kuten Tatin Play Time, ja näemmä tuossa vierailemassani teatterissa on näytetty juuri Jäniksen vuosi. Mutta uutuuksia saisi olla monipuolisemmin, nyt kun niitä saa digitaaliaikana niin nopeasti ja kätevästi.

Satunnaisia huomioita

Tuli luettua Ian Carrin Miles Davis -elämäkerta, ja sen innoittamana tietty kuunnellut Milesia. Vihdoin myös jonkin verran tutustunut 80-luvun materiaaliin, ja se on parempaa kuin oletin. Spotifyä saa taas kiittää. Tietty nuo myöhemmät Milesit on julkaistu myös Original Album Series -sarjan bokseina, joten jos ne haluaa omistaa niin parilla kympillä lähtee 10 levyä (Amazonista). Huomasinpa myös että Spotifystä löytyy 70-luvun Pangaea (Aghartan sisarlevy), joka ei mikään yleinen taida olla. Esimerkiksi Star Peoplea ei taas löytynyt.

 Jostain syystä myös Led Zeppelin on pyörinyt paljon. Minulla on viha-rakkaussuhde ensimmäiseen levyyn (muistaakseni vaihdoin joskus veljen kanssa OK Computerini siihen, vaikka OK:ta kuuntelisin paljon mieluummin). Nyt voin todeta että on se hieno levy. II ja III soineet myös, mutta en vielä osaa sanoa niistä miten hyviä ovat.

Muutenkin tullut kuunneltua sellaisia levyjä joita pitäisi enemmän soittaa, koska olen taas vääntänyt osaa levyistä Flaceista pienikokoisiksi mp3:ksi. Siinä tullut vastaan moni levy joka on vähän unohtunut. Esimerkiksi tämä nyt soivan Faith No Moren The Real Thing, Woodpecker from Mars on raju biisi.

Satunnainen huomio

Lou Reed siis kuoli (vaikka aluksi irkissä hoaxiksi epäiltiin). Minulle on soolotuotannosta tuttu vain Transformer, eikä sekään paljon. Joten kun joku linkitti Hangin' Roundin akustisen version, niin olin hämmästynyt kuinka paljon tykkäsin, sillä levyä kuunnellessa kumpikaan versioista ei ollut tehnyt vaikutusta. Eipä niitä kuunteluja varmasti paljoa ollutkaan. Itse asiassa videon linkittäjä huomioi että loppupuolella (3:50) Lou Reedin ääni kuulostaa hetken lähinnä M.A Nummiselta..

Tämän videon halusin linkittää tänne koska joskus on ollut suunnitelma tehdä listaa parhaista bonus-biiseistä (ei siis vain erilaisista versioista tutuista biiseistä). Niitä ei vain ole vielä paljoa, mutta aina silloin tällöin löytyy helmi.

Arcade Fire - The Suburbs (biisi)

Arcade Firen tuore Reflektor-levy löytyy YouTubesta. En oikein kuuntele kokonaisia levyjä Tubesta (yksittäisiä biisejä kyllä), mutta nyt piti tsekata levyn aloitusraita. Ihan sen takia että edellisen The Suburbs -levyn aloittava nimibiisi on parhaita biisejä ikinä. Ja onhan tuo Reflektor myös hyvä ja tarttuva biisi. The Suburbsin kanssa ei kyllä pääse samalle tasolle. Aloitusbiisi kuullaan uudestaan myös The Suburbs (continued) -versiona, joka päättää levyn ja toimii Sprawl II (Mountains Beyond Mountains) -biisin outrona. Sprawl II onkin biisi joka pystyy haastamaan nimibiisin laadussaan.

The Suburbs on levynä jäänyt jonkin verran paitsioon. Siinä on paljon hienoja biisejä, mutta myös sellaisia jotka eivät ole auenneet. Eli levy saisi olla lyhyempi. Reflektorkin on näemmä tupla. No, toivotaan että siltäkin löytyy The Suburbsin ja Sprawl II:n kaltaisia täydellisiä biisejä.

Lisäys: Reflektorin äänet ovat kadonneet, eli levy ei ollut kuunneltavissa kovin kauaa.

Tulipa katsottua: Melkein julkkis

Tämä piti jo katsoa jokunen aika sitten kun televisiosta tuli, onneksi nykyään elokuvia uusitaan tiheään tahtiin. Leffaa olen kyllä jo aiemmin vilkaissut, ja perusjuoni oli tuttu. Mutta vaikka tapahtumia tiesi niin elokuva oli silti positiivinen yllätys (ei sillä että huonoa odotin), hyvät näyttelijät ja kaikki. Oli mukava tunnistaa Joni Mitchellin mahtava River, mutta lopputeksteistä huomasin myös että elokuvassa oli Yesiä ja Steely Dania, mitä en bongannut. Ja Mitch Hedberg, senkin missasin.

Elokuvasta on ilmeisesti myös 40 minuuttia pitempi versio, joka kai sisältää Stairway to Heaven -kohtauksen jossa ei soi Stairway to Heaven. Eli leffassa käsketään laittaa biisi soimaan oikealla hetkellä. 40 minuuttia kuulostaa aika kovalta lisäykseltä, mutta tämän normiversion katselu oli sen verran mukavaa että voisi tuon joskus tsekata jos tulee vastaan.

Super Metroid (peli)

Vielä joitain vuosia sitten en ajatellut itseäni pelaajana. Tietenkin lapsena tuli pelattua paljon ja luettua Pelit-lehdet puhki, mutta vanhetessa ei niinkään. Kun PC aikoinaan saapui kotiin niin pääsin vihdoinkin pelaamaan niitä kaikkia pelejä joita olin lapsena Pelit-lehdestä kuolannut. Lucasartsin seikkailut, Ultimat jne. Ja silloin huomasin että ne jäivät kesken kahdesta syystä. Ensimmäinen syy oli, no, että ne vain jäivät kesken. Vaikka olisi ollut kuinka kiinnostava alku, niin siirryin mieluummin koodaamaan. Toinen syy oli että olen todella huono pelaaja. Se ei haittaa niinkään seikkailupeleissä, mutta tasohyppelyt ovat ihan mahdottomia itselleni. Ne eivät kyllä niin kiinnosta, vaikka olisihan se ollut kiva pelata klassikoita kuten Super Mariot ja Megamanit.


Muutama peli jotka aloitin silloin SNES-emulaattorilla olivat Chrono Trigger, Super Metroid ja Final Fantasy 6. Chrono Trigger ja Super Metroid menivät lopulta läpi noin 10 vuotta myöhemmin, FF6 on vielä työn alla. Kuten sanoin, kaikki pelit tekivät vaikutuksen jo alussa, mutta kesken jäivät. Kun lopulta aloin tosissani pelaamaan Super Metroidia, niin huomasin miten nerokas peli se on. Olen pelannut sen läpi jopa useita kertoja. Parasta pelissä oli ne ensi kertaa pelatessa syntyvät ahaa-elämykset, kun tajusin minne uuden aseen tai pukupäivityksen avulla nyt pääsee. Super Metroid ei ole myöskään mikään mahdoton peli itselle, vaikka ilman emulaattorin tallennusmahdollisuutta menisi hermot joihinkin kohtiin.

Joskus aikoinaan saatoin sanoa että olen pelannut ehkä viisi peliä läpi, mutta Super Metroidin viisi kertaa. Nyt läpipelattuja pelejä on tullut muutama lisää, kai sitten voisi itseäni kutsua jo pelaajaksi, vaikka taidot on mitä on ja pelaamani pelit niitä vanhoja. Super Metroid on Chrono Triggerin kanssa yhä suosikkejani, ja voin suositella molempia kaikille. Mutta paras peli taitaa silti yhä olla Tetris.

Ne parhaat biisit

En ala vielä luettelemaan kaikkia parhaita biisejä, mutta tässä lista jonka lähetin joku aika sitten erään foorumin "parhaat biisit" -kyselyyn. Jotkut voivat nyt olla eri valintoja, jotkut eivät.

can - halleluhwah (1971)
the clash - spanish bombs (1979)
the doors - la woman (1971)
duran duran - a view to a kill (1985)
echo and the bunnymen - my kingdom (1984)
genesis - the cinema show (1973)
peter hammill - forsaken gardens (1973)
manic street preachers - motorcycle emptiness (1992)
clint mansell - death is the road to awe (2006)
marillion - the great escape (1994)
nirvana - tourette's (1993)
opeth - blackwater park (2001)
pink floyd - dogs (1977)
prefab sprout - bonny (1985)
pulp - joyriders (1994)
the smiths - paint a vulgar picture (1987)
the stone roses - made of stone (1989)
television - marquee moon (1977)
underworld - dark and long (dark train) (1996)
stevie wonder - golden lady (1973)

Satunnaisia huomioita

Viime aikoina olen kuunnellut lähinnä King Crimsonia, varsinkin livematskua. Sitä ei tosin löydy itseltäni kuin kolmen levyn verran (The Night Watch, Absent Lovers ja Vrooom Vrooom). Thrakia olen myös paljon kuunnellut, ja sen biisien liveversioita tietty.

Paljon on soinut myös Television taas, tällä kertaa Torn Curtain. Parhaita biisejä ikinä.

RYM pisti kaikille nyt uuden ulkoasun, aikaisemmin kai olin ottanut vanhan käyttöön. Totuttelemista vaatii.

Hitit ovat hyväksi

Daftin Punkia olen ennen kuullut tuoreelta kai vain kun Homework-levyn pari biisiä pyörivät videoina teeveessä. Muuten myöhemmät biisit tulleet vastaan lähinnä Tubessa, pitemmän ajan kuluttua ilmestymisestä. Levykokonaisuudet eivät ole ollenkaan tuttuja. No, uuden levyn ilmestymisestä tiesin ja kuulin että uusi single on nimeltään Get Lucky, joten pitihän sitä testata. Ja tykkäsin. Ja tykkään edelleenkin, varmasti musiikkikanavia ja amerikkalaisia tv-ohjelmia seuraamalla voisi saada yliannostuksen, mutta itselle toimii vielä.

Muutama päivä sitten törmäsin toiseen hittibiisiin, kun joku linkkasi Jimmy Kimmelin tähdittämän parodiaversion Blurred Lines -videosta. Biisi ei ollut tuttu, videosta jotain olin kai lukenut iltapäivälehdistä. Ja vaikka Kimmelin versio oli siis vitsi, niin tykkäsin heti ensikatselulla sekä biisistä että videon tyylikkyydestä (siis sen perusteella mitä pystyin Kimmel-versiosta päättelemään). Ja kyllä, Blurred Lines on siis myös hieno biisi. Tai oikeastaan, se saattaa olla huonokin, mutta tykkään. Jos biisin ja videon olisi tehnyt vaikka Prince tai edes George Michael, se olisi paljon katu-uskottavampi.

Kun en ole hittikamaa niin seurannut, niin aloin miettiä mitä muuta olen vuosien varrella missannut. Nrgm (jonka nimeä en ikään muista lunttaamatta) julkaisee juuri listaa 2000-luvun parhaista ulkomaisista popbiiseistä, ja yllätyin kuinka varsin moni alkupäästä oli tuttu. Tietty ne eivät ole mitään radiohittejä varsinaisesti, mutta jossain olen ne kuullut. Jos YleX olisi vielä Radiomafia niin nehän olisivat soineet keskellä päivääkin. Mutta ilmeisesti tuolla on niitä isojakin hittejä, kuten Justin Timberlake Lovestoned/I Thin She Knows, joka oli mainio. Kuten sanoin, alkupää on tuttua, muu ei niinkään. "Oudoin" tuttuus on varmaankin Cat Powerin The Greatest, joka sopi Mammutti-elokuvan loppuun täydellisesti. En ole kyllä varma toimiiko se muuten biisinä.

Tämä kirjoitus tiivistettynä: taidan metsästää joitain männävuosien hittibiisejä, jos niistä löytyisi uusia suosikkeja.

Ja en muuten osaa arvata mikä biisi on Nrgm:n ykkösenä. Jos yhdeltä artistilta kelpuutetaan useampia niin ehkä se voisi olla jokin Arcade Firen biisi (Intervention?). Mutta tuskin, vaan jokin tuttu joka ei tule mielee.

First Blood (elokuva)

First Blood esitettiin ainakin Kakkosella nimellä Taistelija. Se oli ensimmäisiä ohjelmia mitä tallensin digitv-kortilla, ja tallennus meni piloille oman mokan takia. No, sitten odotettiin taas vuosi pari seuraavaa esitystä (kuten ennen vanhaan tehtiin).

En oikeastaan tiedä miksi elokuva kiinnosti ja piti nähdä. Ramboista olin kai nähnyt joskus kolmosen, mutten muistanut siitä mitään. Eikä vanhat toimintaleffat ole muutenkaan itselle kovin tuttuja. Enkä edes tiennyt että sarjan ensimmäinen on ihan vakavasti otettava elokuva. Eli "oikeasti hyvä", kuten tätä voisi lyhyesti kuvailla.

Jokin tässä elokuvassa sitten iski. Siinä on pikkukaupunkitunnelmaa, paha sheriffi, komeita maisemia, David Caruso ja hieno lopetusbiisi. Olen kai nähnyt sen vain kaksi kertaa kokonaisuudessaan (ja toisella kerralla olin sairas), mutta usein se pyörii taustalla. Kivaa on katsoa varsinkin Rambon ja sheriffin ensimmäistä kohtaamista.

Hieno leffa, sarjan toinen ja kolmas osa ovat sitten niitä överiksi vedettyjä kasaritoimintaleffoja. Mutta neljäs vetää överiksi hyvällä tavalla. Silti sarja olisi saanut päättyä tähän ensimmäiseen elokuvaan. Kirjassa Rambo kuolee lopussa ja tälläinen loppu myös kuvattiin, mutta koeyleisö ei tykännyt. Hyvä niin, sillä loppu on suosikkejani, kun Ramboa talutetaan pois ja kuva pysähtyy, tuon edellämainitun biisin soidessa.

Satunnaisia huomioita

Huomasin että RYM näyttää nyt levyjen biisilistauksien perässä arvosanat biiseille (kun niitäkin on voinut reitata jonkin aikaa). Nämä arvosanat näkyvät ilmeisesti vain maksaneille tilaajille. Itse olen tilaaja, mikä on hyvä, sillä mikä onkaan tilastofriikille jännittävämpää kuin selata tunnettujen levyjen biisipisteitä. Ensimmäisenä tuli mieleen tarkastaa King Crimsonin debyytti, ja miten kiistanalainen Moonchild pärjää sen kovassa biisiseurassa. Levyn viiden biisin arvosanat ovat raitajärjestyksessä 4.7, 4.4, 4.5, 3.8 ja 4.6. Eli mitä saattoi odottaakin.

Kirjastossa tuli vastaan Eero Alénin Linkolan soutajan päiväkirja, siitä en aiemmin tiennytkään. Mainio kirja, jota lukiessa kyllä haluaisi tietää enemmän kirjoittajasta.

Luku-urakka on valmis

Jossain vaiheessa listasin joitakin kirjoja, jotka oli tarkoitus lukea tämän vuoden aikana. Sellaisia joista voi ylpeänä sanoa "nyt olen tuonkin lukenut". Ja nyt lista on käyty läpi. Eli ei siinä niin kauaa mennytkään, vaikka odotin että vuoden loppuun mennessä olisi hyvä saada valmiiksi. Itseasiassa ehkä joissakin kirjoissa olisi ollut paremmin fiilistä kun olisi lukenut jouluna (Taru sormusten herrasta). Voisi tässä kai koota uuden listan jotka lukisi vielä tänä vuonna, mutta voisi myös rauhoittua ja lueskella vaikka elämänkertoja.

Rikos ja rangaistus oli hyvä. Hyvä kuten useat elokuvaklassikot ovat, mutta eivät välttämättä iske sen kummemmin. Tuntematon sotilas taas oli todella hyvä, ja nyt on tuokin luettu, ei tarvitse hävetä. Sinuhe egyptiläinen oli myös laatua, mutta ei mikään mukava lukukokemus, eli en ehkä tartu Waltariin vähään aikaan. Taru sormusten herrasta oli kirjoina niin hyvä kuin saattoi odottaa. Moby Dick alkoi hyvin mutta välillä meni oudoksi, ja se kertoi enemmän valaista kuin niitten metsästyksestä. Odotin erään Jack Londonin tarinan tapaista, jossa pariskunta laittaa itsensä (ja palkkaamansa miehen) äärirajoille matkustaessaan tuntemattoman asian perässä. Ruusun nimi oli loistava, voin suositella. Odysseus yllättävän hyvä sekin, vaikka ymmärrä ettei kaikkiin iske.

Ja sitten Gravity's Rainbow.. En ole kummemmin englanninkielisiä kirjoja lueskellut, ja tuo oli aika kova aloitus. En tiedä olisinko suomeksi tajunnut sen enempää. Mutta kun lueskelun jälkeen hain tietoa niin moni englantia puhuvakaan ei pitänyt helppona lukukokemuksena, ja on kai nettisivu joka listaa mitä luvuissa tapahtuu. Ei tämä pelottanut pois Pynchonista, sillä Huuto 49 on edelleen loistava ja seuraavaksi voisi lukea Inherent Vicen, jota myös Pychon liteksi kutsutaan. Varsinkin kun siitä on leffa tekeillä. Ja kun luin kommentteja muista Pynchonin kirjoista, niin ne alkoivat myöskin kiinnostaa, vaikka tätä pitää ensin sulatella vähän.

Genesis - Supper's Ready ja Van Der Graaf Generator - A Plague of Ligthouse Keepers (biisit)

Nämä biisit päätin niputtaa yhteen, koska niillä on muutama yhteinen asia. Molemmat ovat 23-minuuttisia levyn päättäviä teoksia, ja niitä pidetään yleisesti bändin hienoimpana hetkenä. Molemmat ovat nykyisin suosikkejani bändiltä ja kuuntelen niitä paljon, mutta kesti vuosia ennen kuin aloin ymmärtää niitä täysin. Kyllä, myös Supper's Readyä.

Supper's Ready on biisi, jonka pitäisi olla ihan suosikkejani. Mutta jos pitäisi luetella parhaita Genesikseltä niin ensimmäisenä tulisi mieleen The Cinema Show ja The Battle of Epping Forrest. Vasta sitten ajattelisi "ai niin, Supper's Readykin on olemassa". En ole edes varma onko se Foxtrotin paras biisi (Get 'Em Out by Friday on niin hyvä). Tosiaankin, vaikka Supper's Ready on nykyisin tehokuuntelussa, niin kesti kauan ennen kuin aloin todella pitää siitä. Kai noin 15 vuotta. Mutta toki olin jo sitä aiemmin pitänyt sitä varsin hyvänä. Joskus käy niin että biisi ei vain kolahda heti, vaan lisäkuunteluilla aina ihan vähän enemmän. En silti usko että pidän sitä koskaan maailman parhaana biisinä. Varmaan aivoissa jokin sanoo aina "ei voi olla paras koska et tykännyt siitä heti". Mutta jos tällä hetkellä pitäisi valita biisi jota pitäisi kuunnella loputtomiin, se taitaisi olla Supper's Ready.

A Plague of Lighthouse Keepers on vielä ongelmallisempi tapaus. Kun hankin Pawn Heartsin pidin heti kahdesta ensimmäisestä biisistä Lemmingistä ja Man-Ergistä (levyllä on vain kolme raitaa). Näin siitä huolimatta, että levyä pidetään kokonaisuudessaan vaikeana. Lighthouse Keepersiin minulla oli siis kovat odotukset, ja odotin kokoajan että se avautuisi. Pidin paljon sen alusta ja lopusta, mutta kaikki muu tuntui vain sekavalta. Lopulta levyä kuunnellessani olin innoissani kahden ensimmäisen raidan aikana, ja ajattelin "hö, nyt tulee se joka ei iske".

No, kului taas ties kuinka monta vuotta, ja aloin kuunnella teosta uudestaan. Lähinnä siksi että en tajunnut. Mutta huomasin että se on sen ansiosta mielenkiintoinen kuuntelukokemus. Nykyisin Pawn Heartsia kuunnellessani odotan että päästän A Plague of Lighthouse Keepersiin. Outoa on, että vaikka nyt pidän jokaisesta kolmesta biisistä todella paljon, levy ei ole VDGG-suosikkejani. Samalla lailla kuin en nosta vielä Foxtrotia Selling England by the Poundin ja The Lamb Lies Down on Broadwayn tasolle, vaikka se onkin virheetön tuotos.

Satunnaisia huomioita

Tulipa katsottua Short Cuts ja Magnolia. Molemmat olivat tuttuja, Short Cutsista olin nähnyt osan ainakin ja tykännyt kovasti. Magnolian näin ehkä jopa kokonaan. Sehän on selvästi ottanut vaikutteita Short Cutsista. Magnolia on elokuva jota saatan tiettynä päivänä vihatakin, ja ymmärrän miksi jotkut (kuten Kevin Smith) pitävät sitä elokuvana jota hienostelijat kehuvat. Hyvä elokuva se kuitenkin on, Short Cuts kuitenkin parempi.

James Joycen Odysseuksen lukemisen olen aloittanut ja hyvin edistyy (ensimmäisenä päivänä reilut 200 sivua). Välillä iskee kyllä epätoivo. Posteljooni toi myös Finnegans Waken, joka kustansi Amazon.co.uk:ssa kaksi puntaa. Ja järkytyin heti, sillä olin jostain syytä olettanut että kirja olisi alle 300 sivua. Mutta onkin reilut 600. Eli saa nähdä milloin saa luettua. Kirjastahan on suomennosprojektikin (http://fwsuomi.freehostia.com/) mutta en tiedä miten se edistyy.

Viime päivinä kuunnellut Spotifystä kokonaisia levyjä niin paljon, että se saa aikaisemman Spotify-käytön tuntumaan amatöörien puuhastelulta. Kauan siihen tottumiseen menikin. On tuolla niin paljon hienoja levyjä. Yessiä olen kuunnellut ja Creamia, siksi tuli mieleen tämä (kuvakaappaus ei oma). Myöhempää kuuntelua varten olen laittanut playlistejä talteen DJ Shadowilta ja Refusedilta, kiva että noita Soundin top 100 levyt -listan levyjä löytyy hyvin Spotifystä.

Tyrävyö - Kipua ja tuskaa (biisi)

Blogin kaikki kolme lukijaa varmasti kaikkoavat nyt. Mutta ei voi mitään, kyseessä on hieno biisi. Tosin kieltämättä ei ehkä hieno kuin niin moni muu joita haluaisin esitellä, eli tahdon lähinnä osoittaa että monenlaiset bändit voivat tehdä loistobiisejä.

En muista miten törmäsin biisiin, mutta Uskoin niin ja Kuka vei kaiken soivat aikoinaan radiossa, kun vielä nuorisokanavia kuuntelin. Kipua ja tuskaa taisi tulla tutuksi vasta myöhemmin. Sen muistan että näin videon Levyraadissa. Biisi ei vielä silloin jäänyt mieleen, mutta erään miespuolisen arvostelijan kommentit kyllä. Hän sanoi suunnilleen "poikani valittivat että tulen antamaan Levyraadissa kuitenkin huonot pisteet kaikelle hyvälle, joten annetaan tälle nyt hyvät pisteet". Mietin, että (todennäköisesti teini-ikäiset) pojat saivat ehkä sittenkin hävetä, koska Tyrävyö ei kai ollut mikään katu-uskottavin bändi pojille kuunnella. No, toivottavasti vuonna 2013 kaikki kehtaavat kuunnella sitä mikä on hyvää.

Dream Theater - Images and Words (levy)

Dream Theater ei ole katu-uskottavin yhtye, ja tietyissä piireissä se on jopa vitsikin. Ja monet fanitkin suhtautuvat yhtyeeseen huumorilla. Itse en sanoisi itseäni DT-faniksi, sillä lähinnä alkupään materiaali on tuttua. Mutta Images and Words on kyllä yksi hienoimmista levyistä koskaan. Se taisi olla ensimmäinen ostamani progelevy, ja hyvä aloitus olikin. Melko pian sen jälkeen hankin Genesiksen Selling England by the Poundin, ja Dream Theater unohtui vähäksi aikaa. Mutta koska silloin levyjä tuli hankittua niin hitaaseen tahtiin, ehti I&W tulla myös tutuksi.

Images and Wordsilla on oikeastaan vähän samaa fiilistä kuin Selling England by the Poundissa. Alkupuoli on molemmissa kaavaa eeppinen biisi - popimpi teos - eeppinen biisi - popimpi teos. Molempien levyjen jälkipuoliskoilla kuullaan ne vielä eeppisemmät biisit, ja kun SEbtP:n lopussa on tälläinen pitkä biisi ja sen jälkeen outro, niin Images and Wordsilla on intro levyn päättävälle mammutille. Molemmat levyt ovat myös aika samanmittaisia. Tietysti DT:n levy on pidempi, mutta lukemat ovat 53 ja 57 minuuttia, eli ei suuri ero. Dream Theater -levyksi se on levyt, ja aluksi sen pitikin sisältää myös 23 minuuttinen A Change of Seasons, teos jota en ole koskaan oikein tajunnut.

Kokonaisuutena levy on tasokas, mutta erityisen hieno on päätösbiisi Learning to Live.  Kohdasta 6:00 löytyy yksi musiikkihistorian hienoimmista hetkistä. Aivan sama mitä bändi teki myöhemmin, Images and Words kaikkine ideoineen oikeuttaa paikkaan progelegendojen joukossa.

Tulikärpästen hauta

Tulikärpästen hauta ei ole suosikkielokuviani, ja tuskin tulee olemaankaan. Se ei ole edes parhaita animaatioelokuvia. Enkä voi edes oikein suositella sitä, paitsi kahdesta syystä: jos etsitään masentavimpia elokuvia, ja todisteita siitä miten tehokas animaatio voi olla. Tulikärpästen hauta toimiikin juuri siksi koska se on animaatio: näyttelijöillä olisi varmasti vaikeaa luoda tälläinen tarina. Silti elokuvasta on tehty kaksikin versiota oikeilla näyttelijöillä. Niitä en ole kyllä nähnyt.

Vielä yksi syy miksi elokuvaa voi suositella: jos joku luulee että sodassa on jotain hienoa, niin tämä varmasti muuttaa mielen. En nyt viitsi elokuvasta sen enempää paljastaa, sen tarina perustuu tositapahtumiin vain löyhästi mutta on silti vain yksi samanlaisista kohtaloista. Ja elokuva saa raavaan miehenkin hiljaiseksi. Ehkä elokuvasta voisi sanoa että se on sellainen että sen nähtyään haluaa että useampi tietää siitä, muttei välttämättä näe sitä.

Satunnaisia huomioita

Viime aikoina olen lukenut Shakespeareja. Tuli napattua kirjastosta ihan vain koska ne ovat niin lyhyitä. Itse asiassa en tiedä voiko noita laskea "luetut kirjat" -listaan, kun ovat sellaisia 150 sivuisia vihkosia. No, tykkäsin noista, luin Hamletin, Romeon ja Julian, MacBethin, Othellon ja Kuningas Learin. Ainoastaan Lear vaikutti sekavalta, mutta saattaa johtua siitä etten niin keskittynyt.

Kirjastosta tuli myös lainattua Tuntematon sotilas -elokuva, vuosimalla 1985. Aina välillä sitä vain hämmästelee kuinka hienoa on että kirjastosta saa vaikka mitä. Sitten kun naarmuinen ja likainen levy jumittaa niin ajattelee että olisivatpa nämä Netflixissä. Kirjojenkin kanssa voi joskus olla ongelmia: onneksi selasin nopeasti läpi yksiin kansiin pakattua Taru sormusten herra -trilogiaa, siitä puuttui sivusta paloja.

Soundin nettisivuilla on lista parhaista levyistä, top 10 paljastetaan siellä, kun ykkönen julkaistaan niin ilmestyy myös lehti jossa on enempi levyjä listattuna. Jäljellä on nyt enää top 3, luulen tietäväni mitkä levyt siellä ovat. Paitsi jos Beatleseita on vain yksi, silloin ei ole aavistustakaan.

Tulipa luettua ja katsottua: Taru sormusten herrasta

Lukemisprojektin suurin (tai odotetuin) urakka tuli päätettyä, kuten myös siihen liittyvä elokuvien pidempien versioiden katselu. Pidin TSH:ää niin mammuttimaisena kirjana, että ajattelin lukea hitaaseen tahtiin, tyyliin sata sivua päivässä. Mutta lopulta lukeminen JA leffojen katselu kesti yhteensä seitsemän päivää. Näin tietenkin koska noina päivinä ei ollut muuta elämää.

Kirjat siis tuli luettua äkkiä. Yksi syy on tietenkin että ne ovat kiinnostavia, mutta koska olin elokuvat nähnyt jo ennen, niin tämä myös nopeutti koska asioita tajusi paremmin. Elokuvista olin jo pitänyt aikaisemmin, vaikken niitä nähnyt heti niiden valmistuessa. Ja kirjankin olin aloittanut jo ainakin kerran, ja vaikka tykkäsin lukemastani, niin kesken jäi. Tämä siis jo kauan sitten. Eihän sitä tietty saa kuin yhden mahdollisuuden joko lukea kirjat ensin tai nähdä elokuvat ensin. Vähän harmittaa ette lukenut ensin, muttei paljon.

Vähän vielä pitää sulatella, mutta kirjasta voin sanoa että se on niin hyvä kuin kerrotaan, ja elokuvatkin olen valmis nostamaan seikkailukategorian suosikikseni, ohi kolmen ensimmäinen Indiana Jones -elokuvan (Star Warsien katselusta on niin paljon aikaa etten osaa sanoa mitään, ehkäpä siinä olisi yksi projekti). Eli jos ajatellaan Tarua sormusten herrasta kirjana ja elokuvina, niin se on yksi taiteen hienoimpia saavutuksia, siinä missä vaikkapa Don Rosan Aku Ankka -tarinat, Veteen piirretty viiva ja Genesiksen albumitrilogia Foxtror/Selling England by the Pound/The Lamb Lies down on Broadway

Lukiessa olin melko varma että nämä tulee luettua uusiksikin. Ja näin ajattelin kunnes vastaan tuli kirjan lopussa olevat liitteet, jotka olivat ehkä tuskallisin lukukokemus ikinä. Olihan niissä mielenkiintoistakin juttua, mutta yleensä teksti oli kuin huonosta historiankirjasta. No, minulle sanottiin että ne eivät tavallaan kuulu Taruun sormusten herrasta. Mutta luulen, että ne olisi pakko lukea taas jos TSH:n aloitan uudestaan, sen verran pakkomielteitä omaan. Eli tuskin minusta tulee mitään Christopher Leetä joka lukee teokset joka vuosi. Uskon kyllä hänenkin jättävän liitteet väliin. Ainakin joskus. Toisaalta liitteistä huomasi kyllä minkälaisen urakan Tolkien on tehnyt luodessaan maailmansa, ja se teki niin suuren vaikutuksen että ehkä saatan lukea joskus jopa Silmarillionin, joka kuulemma tuntuu aikalailla Raamatulta.

Rainbow - Stargazer (biisi)

Ehkä paras hevibiisi ikinä, voisi jatkua loputtomiin. Muuta en sano.

Satunnaisia huomioita

Pitäisi tässä kai aloittaa Taru sormusten herrasta -trilogian lukeminen. Muuten on tullut katsottua elokuvia viime aikoina, esimerkiksi Kova kuin kivi (True Grit) oli loistava (se remake). Myös Aliensin katsoin taas, yksi parhaita toimintaelokuvia, ja näin sen kokonaisuudessaan vasta viisi vuotta sitten.

Katson myös aina välillä Netflixistä Kirjava joukko (Black Books) -sarjaa, se on  hyvä, ja koska se on brittisarja niin jaksoja on peräti 18.

Tajusin juuri että henkilö X on syntynyt ennen kuin Beatles hajosi, eikä näytä minua kovin paljon vanhemmalta. Eli ehkä tässä on sittenkin vielä hyviä vuosia jäljellä.

Tulipa katsottua: Manos - The Hands of Fate

Pidän suuresti Cinemassacren Monster Madnessista. Kyseessä on siis joka vuoden lokakuussa ilmestyvä videosarja, joka esittelee kauhuelokuvia. Koska se on jo pyörinyt pitkän aikaan, klassikkojen lisäksi se on ehtinyt esitellä monenlaisia elokuvia, myös paljon huonoja. Ja useinhan niistä huonoista on hauskin kuulla kommentteja. Varsinkin kun niistä selvästi nauttii. Myös Nostalgia Criticin yms. vastaavien elokuvaesittelyistä nautin paljon. Nostalgia Critic keskittyy uudempaan materiaaliin, siis peräti 80- ja 90-lukua lähinnä.

Täytyy myöntää, että kadehdin niitä jotka jaksavat aktiivisesti katsoa huonoja elokuvia. Itse kyllä yritän, mutta mieluummin katson niistä muiden tekemiä arvosteluvideoita. Niiden katseluun meneekin sitten niin aikaa, että sen sijaan olisi voinut katsoa jonkun ö-luokan leffan. Varsinkin kun ne ovat usein viihdyttäviä. Ehkäpä näitä huonoja elokuvia olisi pitänyt katsella nuorempana, mutta eipä niitä kai niin tullut televisiosta. Ja ei nytkään (en laske mitään Twilighteja jne). Public domainihan saa jo paljon, mutta ehkä siinä on enemmän fiilistä katsoa televisiosta suorana. Public domain -elokuvia toki on koottu myös dvd:iksi kun niitä halvalla voi julkaista, esimerkiksi 50 elokuvan bokseja on, mutta laatu vaihtelee. Taitavat myös olla usein jenkkialueen levyjä.

No, jossain The Spoony Experimentin elokuva-arvostelussa tuli taas Manos vastaan, ja kun mainitsivat sen kestävän alle 1h 15min, niin päätinpä katsoa. Elokuvanhan saa ilmaiseksi ladata vaikka archive.orgista http://archive.org/details/manos_the_hands_of_fate Ja olihan se huono, mutta ei tuskastuttava kuten odotin. Eikä kyllä niin viihdyttävä kuin jotkut näkemäni uudet kulttimaineen saaneet teokset kuten The Room tai Birdemic. Kai tuon olisi voinut katsoa Myster Science Theater 3000 -versiona. Mutta onpa nähty nyt tuokin, kai voisi etsiä lisää elokuvia jotka ovat samaa tasoa, vaikkapa sellaisia joissa on hirviöitä. Plan 9 on PD:tä sekin, mutta saattaa olla jopa liian hyvä. Hyvää näissä vanhoissa halpisleffoissa on se, että ne ovat usein lyhyitä. Mutta tänään pitää varmaan vielä katsoa Teemalta JFK, se ei ole lyhyt eikä huono.

Tulipa luettua: Tuntematon sotilas

Aloitetaanpa tässä uusi sarja, joka on saanut nimensä muinaisesta Leffablogista. (itse asiassa muistin että nimi olisi ollut ihan sama kuin otsikkoon laitoin, eli tuliPA katsottua). Niin, tämän sarjan tarkoituksena on siis esitellä elokuvia, levyjä ja kirjoja joita tuli juuri katsottua/kuunneltua/luettua. No, heti alussa pitää mainita että ihan heti saanut Tuntematonta loppuun vaan muutamia päiviä sitten.

En ollut siis lukenut aikaisemmin Tuntematonta sotilasta, mutta eipä sitä niin hävennyt. Ehkä vähän enemmän nyt kun alkoi taas lukea enemmän. On kyllä hämäriä muistikuvia että nuorena selasin kahteen osaan jaettu isotekstistä versiota, ja nimenomaan toista osaa josta muistin suunnilleen miten se alkoi ("likainen sormi osoitti karttaa"). Leffaakaan en ollut katsonut varmaan kuin lapsena, ennen kuin jokunen vuosi sitten katsoin. Nyt pitänee kai katsoa jossain välissä uusiksi kun kirja on hyvässä muistissa, ja vuoden 1985 versio myös. Siitä pidinkin kun joskus olen pätkiä katsellut. Sääli että poistin Teemalta tulleen teatteriversion kovolta vain vähän aikaa sitten.

No, eipä kirjasta viitsi paljoa sanoa, kun kaikkihan sen klassikoksi tietävät. Paitsi nyt tietysti se, että itsekin tykkäsin. Varmaan jos olisi elokuvaa katsellut useammin niin ei olisi ollut niin hukassa nimien kanssa, niitä kun oli aika paljon. En ole sotakirjoja juuri lukenut, mutta tämän ja Talvisodan sentään. Hemingwayn Kenelle kellot soivat on tuttu myös, ja se onkin suosikkini. Enkä nyt ole kiinostunut lukemaan lisää sodasta, paitsi että naapuri suositteli Sotaromaania (Tuntemattoman ei-sensuroitua versiota) ja jotain muutakin ylisti yhtä hyväksi kuin Linnan kirjaa. Ne pitänee joskus lukea, mutta Sotaromaania nyt ei heti perään viitsi. Vähän niinkuin elokuvissa katsoisi ensin normiversion ja perään Director's Cutin. Joissain elokuvissa voi tietty toimia. Olisi kiva lukea myös taas Hesarissa alunperin ilmestynyt Tuntematon-arvio, mutta se on poistettu näemmä.

Pulp - Different Class (levy)

Ensin meinasin kirjoittaa vain Common People -biisistä, mutta koska sen sisältävä Different Class on suosikkilevyjäni ja kuuluu siis tähän blogiin, niin miksi viivytellä. Ensin kuitenkin pari sanaa Common Peoplesta.

Ensimmäinen kuulemani Pulp-biisi oli todennäköisesti Disco 2000, ja se iskikin heti. Myös videosta on hämäriä muistikuvia. Pidin sitä ihan parhaimpiin kuuluvana biisinä ikinä. Joten jopa ärsyynnyin aina kun jossain ylistettiin Common Peoplea. "Kyllä Disco 2000 on se paras biisi, muut ei pääse lähellekään!". En tiedä milloin kuulin Common Peoplen ensimmäistä kertaa, mutta ei se tainnut olla ihan rakkautta ensi nuotista. Taisi kestää jopa vuosia ennen kuin tajusin biisin ansiot, ja silloin omistin jo Different Classin, eli pystyin kuuntelemaan sitä aina halutessa. Ja siltikin kesti pitkään, ennen kuin älysin kuunnella sanoituksia. Ja ne ovatkin kenties parhaat missään biisissä kuulemani. Eli kauan kesti, mutta nyt olen sitä mieltä että Common People on täydellinen biisi täydellisillä sanoituksilla. Yksi parhaista koskaan tehdyistä kappaleista siis. Enkä silti voi heti sanoa että se olisi paras Pulp-kappale, koska His 'n' Hersin aloitusbiisi Joyriders vie voiton. Muttei ehkä kauaa.

Different Class on toki muutenkin täydellinen levy. Niitä albumeita joilta löytyy hienoja biisejä vaikka kuinka. Siis samanlainen kuin toinen brittipop-levy (What's the Story) Morning Glory. Suosikkini Common Peoplen kanssa on I Spy, se suorastaan pelottavan hyvä. Ja kyllä, tämä levy on parempi kuin His 'n' Hers, jonka kaikista biiseistä en kyllä totuuden nimissä muista mitään. Muutama killeri toki löytyy, ja Sisters EP:ltä kolme His 'n' Hersiltä löytymätöntä biisiä ovat suorastaan loistava, kuten myös single Razzmatazz. Eli jos nuo yhdistäisi niin levyä voisi ylistää varmasti yhtä hyväksi kuin Different Class.

Steely Dan - Turn That Heartbeat Over Again (biisi)

Olen tainnut jo kirjoittaa että englanninkielisten biisien sanoituksiin ei niin kiinnitä huomiota. Ei tähänkään alussa, mutta tuli niitä lopulta tutkailtua. Enkä tajua, mutta ei näemmä moni muukaan. Mutta biisi on yksi suosikeistani, vaikka sainkin joskus yliannostuksen. Suosikkikohta on "But zombie see and zombie do / He's here with me and you". Mitäpä muuta sitä sanoisi, hieno biisi hienolta levyltä.

Satunnaisia huomioita

Luin tällä viikolla Amerikan psykon (muistaakseni kolmatta kertaa), joten päätin katsoa leffankin heti perään (taisi olla toinen katselu). On se Netflix hieno keksintö. Kirja oli jälleen mahtava, kuten elokuvakin. Ja nyt huomasin miten tarkkaan elokuva seuraa kirjaa. Ensimmäisella katselukerralla oli tietenkin pettymys kun näki miten kesy elokuva oli kirjaan verrattuna. Mutta sittemmin on tajunnut ettei kirjan kohtauksia voisi mitenkään näyttää, ja jos yrittäisi, niin siitä ei tulisi kovinkaan katsottava.

Huomasin että olen tänä vuonna katsonut 18 elokuvaa (olen lukenut saman määrän kirjoja myös). Tuntui aika suurelta lukemalta, kun en mielestäni ole katsonut elokuvia juurikaan. No, kai se teevee huomaamatta lisää määrää, vaikken ole "suorana" katsonut kuin ehkä viisi elokuvaa.

Willian Gibsonin Neurovelho oli vaikeajuonisin kirja mitä olen ikinä lukenut. Onneksi se onnistui olemaan viihdyttävä, sen (ja lyhyyden) takia en jättänyt kesken.

Lukemisesta

Joskus vuoden 2011 loppupuolella lukutaukoni päättyi, ja vaikka alkuinnostuksen jälkeen tahti oli laskenut, niin sain luettua vuonna 2012 reilut 50 kirjaa. Tämä olisi aina hyvin, paitsi etten omista elämää. Eli olisi pitänyt olla aikaa lukea helpostikin tuplasti tuo. Lukeehan Jörn Donner käsittääkseni 200 kirjaa vuodessa (ja omistaa 12 000).

No, vuoden 2013 alussa lukutahti oli alussa niin ja näin, mutta kun innostuin taas lukemaan niin mietin että olisiko tässä nyt vuosi, jolloin lukisi sata kirjaa? Mutta nyt kun olen miettinyt, niin ehkä pitäisi lukea paljon VÄHEMMÄN. Tuli  mieleen että ottaisi projektiksi lukea vain sellaisia kirjoja, joista voi sitten ylpeästi sanoa (ylpeilemättä) että olenpas lukenut tämän. Jonkinlaista listaa olen jo tehnyt, ja siihen kuuluu tällä hetkellä mm. Taru sormusten herrasta -kirjat, Rikos ja rangaistus (jonka lainasinkin jo), Gravity's Rainbow ja pitkän miettimisen jälkeen lisätty Odysseus/Ulysses (epäröin lisäämistä koska luulen että sen lukeminen voi olla tuskaa). Tämä lista voisi sisältää vain noin 10-20 kirjaa, ja kun ne lisätään tänä vuonna luettuun noin viiteentoista, niin siinä olisi vuoden luku-urakka. Ja nyt se ei välttämättä olisi niinkään urakka, vaan voisi hyvin mielin olla viikkoja lukematta mitään. Itse kirjat olisivat ehkä vähän eeppisemmästä päästä.

Koska tahti olisi rauhallinen niin niitä kirjoja voisi myös lukea ajan kanssa. Viime vuonna luin joitain kirjoja (Perhonen lasikuvussa, Havukka-ahon ajattelija) joista en muista sitten yhtään mitään. Toki joskus käy että vaikka lukisi hitaasti niin mitään ei jää mieleen. Voisihan sitä myös aina pikalukea ennentääntuttuja (vaikka sitten niitä iänikuisia Stephen Kingejä) uusiksi..

Joten ehkä vuoden lopulla olen saanut luettua lisää kirjallisuuden merkkiteoksia. Mutta jälleen kerran, ei tässä hienostella, tällä hetkellä luen taas Amerikan Psykoa ("hieno, hieno kirja, omia suosikkejani").

Oasis - Roll With It (biisi)

Jostain suosikkibiiseistä ei voi oikein sanoa mitään, paitsi että ne ovat vain suosikkibiisejä. Mutta tästä Oasis-biisistä sentään tulee jotain mieleen.

Vuonna 1995 Blur ja Oasis julkaisivat Briteissä singlensä yhtäaikaa, ja siellä asiasta uutisoitiin kuin suurestakin taistelusta. Kai tuo kilpailutilanne herätti huomiota Suomessakin jonkin verran, kun siitä on hämäriä muistikuvia. Kannatin Bluria, en tiennyt oikeastaan mikä Oasis on, mutta jos se oli Bluria vastassa niin melkeinpä vihasin sitä. Ei sillä että olisin mikään Blur-fani, olin ehkä pari biisiä kuullut.

No, Blurin Country House voitti Roll With Itin listoilla, mutta kuten sanottiin, Blur voitti taistelun mutta hävisi sodan. Olin kai Roll With Itin kuullut silloin, mutta en oikein tykännyt. Joskus vuosia myöhemmin kuuntelin sitä uudelleen, ja sitten se onkin ollut tehosoitossa. Välillä biisi vain alkaa soida päässä, ja se on pakko kuulla.

Eipä sitä silloin 90-luvun puolessavälissä tajunnut, miten suuri juttu Oasis, Blur, Pulp yms olivat Briteissä. Ja muutkin asiat. Jostain luin hyvän tiivistyksen asiasta, ja lainaan sitä nyt ulkomuistista: "Silloin oli hienoa olla britti. Oasis oli suurin bändi, Manchester United paras jalkapallojoukkues, Trainspotting kovin leffa ja Kate Moss kaunein nainen.".

250

Levymäärä alitti 250. Pelottavaa.

Olen miettinyt millä syyllä oikeastaan jätän artisteja kokoelmiini. Aluksi se vaikutti jopa hienostelulta, kun joku kelpo bändi sai lähteä ja hyllyyn jäi Coltranea, jota kuuntelen lähinnä kausittain. Mutta hienostelun sijaan taustalla onkin keräilyn hauskuus: on siis mukavampi jättää kokoelmaan Tangerine Dreamia, jossa riittää hankkimista ja tutustumista. Lisäksi Genesiksen kautta voi hyllyyn päätyä joskus myös Phil Collinsia (Gabrielia on jo), joten ei tässä elitistejä olla. En oikeastaan myöskään ajattele onko jokin bändi Spotifyssä vai ei. No, King Crimson ei sinne varmaan koskaan päädy, mutta kokoelmissani säilyisi vaikka päätyisikin.

Satunnaisia huomioita

Viimeksi unohtui mainita, että möin yhtenä päivänä noin 80 cd:tä. Kesti varmaan tunnin kun poistin niitä RYMistä ja merkitsin omistetut-listaan. Saa nähdä väheneekö levyt vielä, olisihan se siistiä jos jäisi kolme kovaa (Genesis, Zappa, Miles Davis).

Pynchonin Huuto 49 oli toisellakin lukemalla hieno. Pitäisi kai niitä muitakin hankkia, mutta ainoa tapa taitaa olla tilata Amazonista. Eivät kyllä maksa kuin 7 dollaria tällä hetkellä siellä, mutta enpä juuri osta kirjoja "sokkona".

En ole näemmä scroblannut last.fm:ään mitään kymmeneen päivään. Mutta viime aikoina olen kuunnellut poppi-Genesistä, on sekin hienoa musaa.

John Steinbeck: Hiiriä ja ihmisiä/Vihan hedelmät/Eedenistä itään

Tässäpä kirjakolmikko, jonka veroista ei varmaan tule koskaan luettua. Eiväthän ne ole trilogia kuten tiettyjen yhtyeitten ja ohjaajien peräkkäiset teokset. Mutta kolme hienoa teosta, joista on vaikea nostaa suosikkia.

Luin ne otsikossa luetellussa järjestyksessä, joka on myös ilmestymisjärjestys. On kai tavallista, että jos on useampi tunnettu teos kirjailijalta, niin aloitetaan lyhyestä. Ja Hiirä ja ihmisiä teki vaikutuksen lyhyydestään huolimatta. Sen jälkeen luettu Vihan hedelmät oli pitempi teos, ja hetken sulattelun jälkeen tajusi kuinka hieno se on. Eedenistä itään tuli sitten luettua vasta vuosia myöhemmin, mikä on harmi: se saattaa olla kolmikosta jopa paras, eeppisyydellään se ainakin voittaa muut selvästi.

Täytyy sanoa, että muut Steinbeckit eivät pääse lähellekään edellämainitun trilogian tasoa. Edes helmi ei iske kummemmin. Hyvien ihmisten juhla ja sen jatko-osa Torstai on toivoa täynnä ovat toki kivoja. Ystävyyden talosta en muista paljoa, se oli kai samantyylinen kuin Hyvien ihmisten juhla.

Näistä kolmesta kirjasta on tehty myös elokuvia, joita on tullut katseltua. Vanhempi elokuva Hiiristä ja ihmisistä löytyy YouTubesta, uudempi Gary Sinise -versio taas Netflixistä. Ne molemmat ovat todella hyviä. Kuten myös Vihan hedelmät, joka tosin aluksi tuntui liian vanhahtavalta. Eedenistä itään oli taas pettymys, tietenkin lähinnä siksi koska se on noin 10% kirjasta. Katsoin sen kuitenkin juuri uudelleen, ja se on varsin hyvä, oikein yllätyin. Kirjasta on tehty myös minisarja, joka tuli lainattua kirjastosta, ja muistaakseni oli hyvä.

Joka tapauksessa, näitä kolme kirjaa voi suositella kaikille. Hiiriä ja ihmisiä varsinkin on hyvä suositus niille jotka eivät juuri lue (lyhyytensäkin takia).

Satunnaisia huomioita

Simpsoneista tuli mieleen, että katsoin myös wanhoja klassikkojaksoja Subilta. Ja ne oli suomennetty uudestaan. Periaatteessa se ei ole mitään uutta, sillä käännöksiä on vähän säädetty aina joskus. Mutta ilmeisesti entisen kääntäjän tekemänä, ja jaksoissa on myös näkynyt niitä samoja virheitä joita näin silloin vhs-aikana (enkä nyt hauku, Simpsoneiden suomennokset olivat loistavia ja syy miksi tallensin jaksoja Subilta). Ja nyt kaikki on väännetty uusiksi, tauluvitsikin on suomennettu, ja monta kertaa enemmän ruudussa näkyviä kylttejä yms. Sen sijaan lauluja ei ole suomennettu olenkaan! Ei Gabbon- tai  pieksäjäispäiväbiisin sanoituksia. Hyi. Jakson nimikin tulee alussa eikä sohvavitsin jälkeen.

Syynä saattaa olla tämä http://av-kaantajat.blogspot.fi/2013/02/ulkoistetut-uusinnat.html

Pitää vielä mainita että George Orwellin Eläinten vallankumous ja Vuonna 1984 ovat parhaita pitkään aikaan lukemiani kirjoja. Eläinten vallankumouksen luin ensin ja ajattelin että 1984 olisi vain vähän tylsä klassikko joka on saanut maineensa osuvien tulevaisuudenvisioiden takia. Mutta se olikin vielä parempi. Suosittelen molempia, mutta tokihan useimmat näistä tietävät.

Tekniikka on ihmeellistä osa 2

Olen hankkinut teeveen. Ja Bluray-soittimen. Joku voi ihmetellä miten 2010-luvulla palataan tv-aikaan. Meidän nörttien keskuudessahan on suosittua sanoa vaikkapa "eipä teeveetä tule katseltua" kun katsellaan tietokoneelta videota 24/7. En kyllä ennenkään ollut ilman tv-lähetysten katsomismahdollisuutta, sillä tietokoneessani oli tv-kortti. Pidin sitä parhaana keksintönä koskaan, kun tietokoneen kovalevy alkoi täyttyä klassisista toimintaelokuvista, parhaista komedioista, dokumenteista ja elokuvataiteen merkkiteoksista. Mutta lopulta homma meni siihen että vain tallensin niitä ohjelmia, enkä voinut katsoa mitään uutta (siis sellaista mitä en ole nähnyt) vaan pikakelasin läpi jotain tuhanteen kertaan nähtyä Rankkaa päivää. Edes kiinnostavia musiikkiaiheisia dokumentteja ei tule katsottua.

No, nyt en omista enää edes tietokonetta. Toki lainakone pitää olla, mutta se on niin tuskastuttavan hidas että ei sillä viitsi kauaa seikkailla. Ja kone on myös menettänyt paikkansa parhaan istuskelupaikaan ääreltä, joten senkään takia datailuun ei tule käytettyä niin paljoa aikaa.

Teeveetä olen sen sijaan katsonut, ja myös elokuvia soittimella. Oli hienoa korkata systeemi The New Worldin pidennetyllä Bluray-versiolla, ja huomata että leffa olikin 10/10 eikä 9/10. Bluray-elokuvia omistan peräti kolme, The Thin Red Line, The New World ja The Tree of Life eli kaikki Malickia. Onneksi tv on vain 27" joten Bluraystä ei niin hyödy, joten dvd kelpaa vielä. Tosin ehkä Arabian Lawrence olisi hienoa omistaa HD:na. Ja Blade Runner. Ja joitain Kubrickeja..

Televisiosta olen katsonut lyhyen pätkän Tsingis-kaanista, amerikkalaisesta teeveestä kertovan sarjan osan, satunnaista sitcomia, luonto-ohjelmaa. Voi tuntua oudolta että on tuollaisesta innoissaan, mutta kun ei ole katsonut juuri mitään aikoihin, niin onhan se mielenkiintoista.

Mikä sitten tässä saa miettimään tekniikan ihmeellisyyttä? No, tietenkin Bluray-soitin, joka on nykytyyliin muutakin. Sillä voi katsoa vaikka minkälaisia formaatteja ulkoiselta kovolta tai muistitikulta, käyttää Areenaa, YouTubea, Netflixiä jne. Kun musiikkiformaatiksikin käy Flac, niin tuliterät stereot jäisivät lähes turhiksi, elleivät olisi kiinni televisiossa. Bluray-soittimen käyttö musiikinkuunteluun kun on paljon kätevämpää kuin stereoitten. Koko musiikkikokoelma kun löytyy ulkoiselta kovalevyltä, ja sitä on kätevä selata, kaukosäätimellä sohvalla tai sängyllä makaillen.

Kun tv-ohjemien ja elokuvien katselun jälkeen on jäänyt aikaa lukemisellekin, niin huomaa miten paljon aikaa pitkäaikainen pahe, Simpsoneiden katselu tietokoneella vei aikoinaan. Se tosin voi jatkua vieläkin, kun ulkoiselle kovolla on vaikka kuinka paljon tv-kortilla tallennettuja jaksoja. Saa nähdä..

500

Ei, cd-kokelmani ei ole yhtäkkiä kasvanut, mutta nyt cd-levyjen ja dvd-leffojen yhteismäärä menee alle maagisen viidensadan. 498 tarkalleen. Jännää.

Levyt joita en tajua: The Clash - Give 'Em Enough Rope

Tai ehkä levyssä ei ole mitään kummempaa tajuamista, ja se on siinä mielessä avautunut täysin. No, eihän Clashin toinen mikään ihan ylistetty klassikko ole, mutta aina silloin tällöin tulee vastaan kehuja. Muistaakseni ainakin Fatboy Slim taisi sanoa että pitää tätä levyä parempana kuin London Callingia, koska LC ei muka ole kauttaaltaan laadukas.

Give 'Em Enough Rope ei ole huono levy, mutta se ei vain tunnu The Clashilta. Enkä nostaisi mitään biisiä klassikoksi. Levy on iskenyt vain kerran tietyssä mielentilassa, jolloin taisin kuunnella sen kolme kertaa putkeen. Mutta ei se enää myöhemmin toiminut niin. Mitäpä muuta tästä voi sanoa, bändin fanit toki tämän hankkivat, ja varmasti osa tykkää paljonkin. Mutta jopa Sandinista! on mielestäni parempi ostos.

Rita Hayword ja Shawshankin vankila (novelli/tarina)

Tuli lainattua kirjastosta Stephen Kingin Kauhun vuodenajat 1 ja 2, hieno kirjakaksikko jonka neljästä tarinasta on tehty kolme elokuvaa. Parhaiten niistä on jäänyt mieleen Shawshank-tarina. En ole vielä aloittanut näiden kirjojen uudelleenlukemista, joten heitänpä ulkomuistista miten tarina vaikutti ensilukemalla. Saapa sitten myöhemmin katsoa muistinko oikein.

"Kirja on parempi" on eräs ärsyttävämpiä tokaisuja, pahempi kuin "pari ekaa levyä oli vielä hyvä" tai "nykypeleissä grafiikka on tärkeintä". Tietenkin kirja on parempi, ainakin 99%:ssa tapauksista. Mutta koska Shawshank-tarinasta on tehty maineikas elokuva Avain pakoon (The Shawshank Redemption), puhun siitäkin. Tämä teksti sisältää reilusti spoilereita, koska oletan että leffa on nähty tai tarina luettu.

Rita Hayworth ja Shawshankin vankila on ehkä järisyttävin lukukokemus kohtaan. Kyllä, sellainen voi tulla Stephen Kingiltä. Mieleen on jäänyt pari kohtaa. Ensin Andy kertoo kuinka on haudannut muistaakseni avaimen johonkin satunnaiseen peltoon, ja avain sopii tallelokeroon jossa on hänen uusi henkilöllisyytensä (jolla hän voi nostaa suuren summan rahaa). Kun Red kuulee tästä hän kysyy hämmästyneenä että jos tuo on totta miten Andy pysyy selväjärkisenä. Andy vastaa että toistaiseksi ei ole kuulunut mitään uutta, mutta hän seuraa kiinnostuneena lehtiä mahdollisista rakennusprojekteista alueella. Sellainen kun hautaisi avaimen johonkin löytymättömiin. Tuota tarinan kohtaa ei ole sellaisenaan elokuvassa, ja sitä jäinkin kaipaamaan.

Toinen huh-efektin aiheuttama kohta on tietenkin pako. Siinä tulee hyvin esiin mitä voi tehdä kunhan on tarpeeksi aikaa. Sehän on koko tarinan idea. Andy vankilassa ollessaan ehtii myös muotoilla kivistä kauniita esineitä. Ja taidettiinpa mainita, mitä tapahtuu jos vesitippa tippuu kivelle miljoonien vuosien ajan. Kirjassa Andy kaivaa tunneliaan pitempään kuin elokuvassa, ja hän myös muistaakseni vuosia toisessa sellissä. Uusi asukas valittaa kylmästä muttei katso koskaan julisteen taakse..

Tarinan luettuani kiinnosti tietenkin nähdä elokuva, varsinkin kun tiesin sen olevan niin kehuttu. Ja täytyy myöntää, että katsottuani en tiennyt että miksi se on esimerkiksi IMDB:n kärkisijoilla. Oikeastaan en tajua sitä vieläkään, mutta toki pidän elokuvasta varsin paljon jo. On erikoista, miten monessa paikassa mainitaan että Kingin kirjoista tehdyt elokuvat ovat yleensä huonoja, varsinkin kun klassikoita on niin paljon. Shawshank on yksi parhaista, mutta suosikkia on silti vaikea valita. Ehkä se on Stand by Me, joka perustuu myös Kauhun vuodenajat -tarinaan.

400

Cd-määrä on maagiset 400 tällä hetkellä. En muista huippuja, mutta jossain välissä se ainakin oli 555. Eli paljon on määrä vähentynyt, mutta Spotifyn käyttö ei ole vieläkään lisääntynyt. Varmasti joskus..

Love - Forever Changes (levy)

Ensimmäisen kerran taisin kuulla Forever Changesista Jake Nymanin Rocktieto-kirjasta, jossa sitä ylistettiin. No, varmasti monia muitakin levyjä, mutta tuo jäi jotenkin mieleen, muistaakseni mainittiin että siinä ei ole huonoja biisejä. Latasin sitten testiksi Alone Again Or -biisin. Aluksi se kuulosti ihan ihmeelliseltä. Mutta ei mennyt kauaa kun huomasin lehtiä haravoidessa että biisi soi kokoajan päässä.
Silloin elettiin loppukevättä, ja aikaa siitä on noin kymmenen vuotta. Olin silloin työharjoittelussa kirjastossa, ja muistan että aamuisin ennen lähtöä kuuntelin kahta levyä: Forever Changesia ja Miles Davisin In a Silent Waytä. Nämä kaksi hienoa levyä aiheuttavatkin vieläkin kevät/kesäfiiliksen soidessaan.
Forever Changes on niitä levyjä, joita voi suositella kaikille rockista kiinnostuneelle. Onko se sitten parempi kuin esimerkiksi Beatlesin tuotokset? No, itse pidän sitä parempana kuin Abbey Roadia. mutta Abbey Road onkin muodostunut Beatles-suosikiksi lähinnä sen loppu-medlen takia. Mieleen on jäänyt Rumbasta Forever Changesin arvostelu (mahdollisesti jonkin uusintajulkaisun aikana), jossa mainittiin kuinka kaikki vaan kehuvat Sgt Pepperiä maailman parhaaksi levyksi vaikka siitä löytyvät ne ja ne heikommat biisit (ei nyt tule mieleen mitä ne olivat, Within You Without You ainakin todennäköisesti). Kun taas Forever Changes on silkkaa asiaa. Tietenkin siitä on löytynyt pari suosikkibiisiä, The Red Telephone ja Maybe the People Would Be the Times Or Between Clark and Hilldale.
Kaikki Loven muu tuotanto tulee tietenkin jäämään Forever Changesin varjoon. Hankin vasta nyt Da Capo -levyn, se sisältää esimerkiksi hienot Orange Skies ja 7 and 7 Is -biisit. Mutta ei Love mikään The Beatles ole, jolta on vaika valita suosikkia. Yksi on ylitse muiden.

Paluu vanhaan

Jäänyt tässä kesken parikin artikkelia, mutta ne sivuvatkin tätä aihetta. Ensimmäisen oli tarkoitus käsitellä Last.fm-riippuvuutta, toinen oli samalla otsikolla kuin tämä, mutta ilman seuraavassa mainittua yllätyskäännettyä.

Eli hankin juuri stereot. Niille löytyi paikka pöydältä missä tietokone oli ennen sijainnut. Suomeksi sanottuna siis pistin tietokoneen kaappiin (varmasti vain hetkeksi) ja ylensin stereot huoneen viihdekeskukseksi. Ja kun posteljooni toi levyn, niin ensimmäistä kertaa vuosiin kuuntelin sen ihan cd-soittimella. Ei kuuntelua nettisurffailun taustamusana, ei kuunteludatan lähettämistä Last.fm:ään. Vain pelkkää musiikista nauttimista sängyllä maaten, kuin ennen vanhaan. Musiikkiin tuli keskityttyä nyt enemmän, mutta silti tuli uni, levyn suuresta dynamiikasta huolimatta (levy oli Mike Oldfieldin Amarok).

Kyllähän tuollainen tuntuu jo vanhanaikaiselta. Parasta stereoissa on kaukosäädin, jolla voi hyppiä eri toimintojen (radio, cd, USB) välillä. Tuntuu varmasti oudolta että joku on tuollaisesta nykypäivänä innoissaan, mutta vaikka tietsikkaa voi ohjailla langattomalla näppäimistöllä, on perusmarkettistereo silti kätevämpi. Varsinkin kun USB-tikulta voi soittaa kamaa.

USB-ominaisuus on niitä, joita käytettäessä ei voi kuin ajatella miten hienoa nykytekniikka on. Muistitikulle kun musiikkia mahtuu, levykokonaisuuksia tai irtobiisejä. Yhdelle tikulle voi laittaa ne tärkeimmät levyt, toiselle parhaat irtobiisit ja kolmannelle vaikka sellaisia musiikkia joita on pitänyt kuunnella enemmän. Tai podcasteja, miksi tämä ei heti tullut mieleen.

Joku sanoi, että kannattaa hankkia sellainen laite jonka ominaisuuksiin on itse tyytyväinen. Hifistit naureskelevat pakettiratkaisuille, mielestäni tämä 169e maksanut stereosysteemi on paras ostos aikoihin. Käytännössä tietokone on tietenkin 100x monipuolisempi, ja ei kuuntelun olekaan tarkoitus pois siitä siirtyä.

Last.fm:stä vielä että tuo Mike Oldfieldin Amarok-levy sisältää yhden raidan, joka kestää 60 minuuttia. Eli vähän sama kuin kaksi Ramones-levyä, paitsi niiltä löytyisi yhteensä 28 biisiä. Last.fm ei siis kerro esimerkiksi proge- tai jazz-miehille kaikkea kuuntelusta, vaikka tietysti sen tarkoitus onkin vain näyttää mitä biisejä soitat. Mutta onhan olemassa Normalisr. Esimerkiksi itsellä Miles Davis nousee sijalta 14 sijalle 3.

Levyt joita en tajua: My Bloody Valentine - Loveless

My Bloody Valentinelta on tullut uutta materiaalia, sen kunniaksi pikakatsaus bändin tunnetuimpaan levyyn.

Loveless on Rate Your Musicin listoilla tällä hetkellä 18. Korkeammalla siis kuin esimerkiksi Marquee Moon, London Calling ja Pet Sounds. En kyllä ymmärrä. Ehkä levy on niin vaikea että ihan alhaisia pisteitä ei kehdata antaa, ettei vaikuteta tyhmiltä. Siltikin, luulisi tälläisen levyn jakavan mielipiteitä siltikin niin paljon, ettei kärkisijoille pääsisi.

Aloitusraita Only Shallowin soidessa sitä ajattelee että "tämähän on hyvää, nyt kyllä aukeaa koko levy". Mutta ei. When You Sleep on sentään hieno biisi myös.

Kai tämä on yksi katu-uskottavimmista levyistä sitten. Jatkan kuuntelua aina kun muistan.

Tarkkana boksien kanssa

Original Album Classics -sarjan tyyliset ratkaisut ovat nerokas idea. Nuo keksittiin kai kun levy-yhtiöissä huomattiin että cd-levyjen myynti alkoi tippua. Joten paketoidaan viisi levyä yhteen ja myydään noin 20 eurolla. On toki myös muita vastaavia julkaisuja nykyisin, esimerkiksi 3cd-versioita, kaksi levyä yhden hinnalla (erillisissä koteloissa pahviin käärittynä tai sitten kaksi cd-levyä yhdessä kotelossa) ja joitain wanhoja jazz yms -levyjä nyt saa vaikka kymmenittäin halvoissa bokseissa, kun tekijänoikeudet eivät ole enää voimassa.

Arvostin näitä bokseja vielä vähän aikaa sitten. En juuri selaile kansitaidetta, ja on kiva kun levyt vievät vähemmän tilaa. Lisäksi monissa julkaisuissa on juuri niitä levyjä joita kiinnostaa hankkia, eikä mitään sekundaa.

No, sitten tutkailin hankintamielessä Prefab Sproutin Original Album Classic -pakettia. Omistan jo siltä löytyvät levyt From Langley Park to Memphis ja Jordan: The Comeback, mutta muut kiinnostivat jonkin verran. Julkaisu ei sisällä bändin tunnetuinta klassikkoa, Steve McQueeniä. Mutta tämä ei ole ongelma, vaan se että Jordan: The Comeback ei sisällä neljää viimeistä kappaletta, ja muutenkin biisilista on uudelleenjärjestelty! Tätä en olisi tiennyt ilman Amazon.co.uk:sta luettua käyttäjäarviota.

Ja juuri äsken ajattelin kuunnella Cannonball Adderleyn Somethin' Else -levyä. Se oli tullut hankittua Miles Davisin 20 albumia (ja 10 cd:tä) sisältävällä boksilla. Mutta kun katsoin biisilistaa niin siltä puuttuu viimeinen raita. Kyse on siitä että boksilla on aina kaksi albumia per cd, joten nyt levy ei mahtunutkaan kokonaan. Poistin levyn RYMin albumilistastani, mikä ei nyt kovin paljoa haittaa, sillä en varsinaisesti ollut Cannonballia hankkinutkaan, vaan Miles Davisia.

Eli näiden albumikokoelmien kanssa kannattaa olla tarkkana. Useat näistä ovat varmasti harkinnan arvoisia, mutta kannattaa aina lukea vaikka Amazonin arvosteluista onko kukaan huomannut virheitä.

XTC - English Settlement (levy)

English Settlement on tuorein hankinta, joka aiheuttaa selviä tunteita kuunnellessa, siis vähän siinä mielessä kuin ne aikoinaan kesäöinä kuunnellut levyt. Mutta siinä missä ne olivat tunnelmallisia progebiisejä tai fuusiojatsia, niin ES on poppia. Mutta kyllä popistakin saa fiiliksiä, vaikken niin aiemmin ajatellut.
Kun hankin tämän levyn olin myös hankkinut juuri kannettavan soittimen. Siinä sitten kävelin pakkasessa ja pimeydessä kotiseudulla, ja mietin kuinka näiltä peräkyliltä ovat lapset kadonneet. Kuljin vanhojen kavereitten talojen ohi ja ihmettelin miten pari vuosikymmentä sitten kersoja oli kylillä suht paljon. Taustaääniä musiikkiin toivat ne pienet navetat, jotka ohitin iltalypsyn aikaan (lypsykoneet olivat siis päällä). Kävelylenkiltä palatessani laitoin levyn taas soimaan vielä tietokoneelta.
Tuo kaikki ei tietenkään ollut mitään mieltä ylentävää, ja ei kai English Settlement mikään iloinen levy olekaan. Mutta taas kerran ei englanninkielisessä musiikissa tule keskityttyä niin sanoituksiin. Itse musiikista ne kävelyretkiin parhaiten sopivat biisit olivat hidas aloitusbiisi Runaways (joka ei sopisi keskelle muita biisejä), kakkosbiisi Ball and Chain ja Jason and the Argonauts. Nämä muodostuivat suosikeiksi, vaikka levyn vauhdikkaammat kappaleet kuten Fly on the Wall ja Down in the Cockpit ovat periaatteessa parempia. Mutta välillä vain joihinkin kappaleisiin muodostuu mielleyhtymiä, kuten The Clashin London Callingista tulee mieleen Lassi ja Leevi -sarjakuvien lukeminen (jota harrastin ko. levyä kuunnellessa).
En pidä English Settlementiä täydellisenä levynä. Ongelmana on se, että ensin on viisi loistavaa biisiä, sitten viisi hyvää, ja sitten taas viisi loistavaa. Kun tuo keskeltä löytyvä biisiviisikko vie vielä paljon aikaa, niin alussa harmittelinkin kovasti kuinka levyä ei oltu älyttyä editoida. Mutta nykyään nuo "täytebiisitkin" kelpaavat, ehkä koska niitä ei ole soittanut ihan puhki. Silti, kymmenen biisin kokonaisuutena kyseessä olisi yksi kaikkien aikojen levyistä.

Apua

Simpsonit-jutusta jäi pois tämä kuva, taisin todella huomata tuon vitsin vasta nyt. Outoa. Kyseinen jakso (Lisan poni) on kuitenkin ihan suosikkijaksoja, ja nähty monta kertaa. No, kun klassikkojaksot ovat sellaista vitsien sarjatulta, niin kai sitä jotain hukkuu sekaan.

Elokuvaelitismin outo lumo

Kun cd-kokoelmaa on saatu hyvin siivottua, voisi olla dvd-levyjen vuoro. Tosin pienen kasan niitäkin sain jo myytyä, vaikka kai ne menevät nykyään kaupaksi vielä huonommin kuin cd-levyt.

Kun selaa leffalistaa ja ottaa ylös niitä elokuvia joita voisi kenties myydä, niin huomaa että ne ovat sellaisia joita on nähnyt aikoinaan televisiosta monet kerrat. Tässä ei olisi mitään outoa jos ne olisivat niin ylikatseltuja että niitä ei jaksaisi laittaa pyörimään millään. Mutta ne ovatkin sellaisia joita vielä katsoisi uudestaan. Tai ainakin tiettyjä kohtauksia, itselläni on paha tapa katsoa tiettyä osia leffoista aina uudelleen, vaikka tosi leffafani katsoo vain kokonaisuuksia. Mutta minkäs teet kun Trainspotting sisältää niin klassisia kohtauksia että joku niistä pitää aina välillä nähdä, vaikka koko elokuvakin on klassikko.

Lopulta sitä ajattelee että kokoelmaan saa jäädää vaikkapa 2001, Hyvät pahat ja rumat, Arabian Lawrence, Ilmestyskirja.Nyt, Seitsemän samuraita, Andrei Rublev ja Once Upon a Time in America. Mikäs siinä, hienoja ja eeppisiä elokuvia, joita voi varmasti katsoa kyllästymättä vaikka kuinka. Mutta entäs kun kokoelmasta saisi lähteä mainiot Ferris Bueller's Day Off ja Karate Kid, ja sinne jäisi Panssarilaiva Potemkin ja Ran? Nekin hyviä elokuvia, mutta olen katsonut ne vain kerran enkä muista paljoa. Enkä tiedä pitäisinkö seuraavilla katsomiskerroilla enemmän, en ainakaan yhtä paljon kuin Karate Kidistä.

Ehkä on hyvä ajatella että kokoelmassa on hyvä olla ne elokuvat joita oikein katsotaan, siis kaivetaan se levy kaapista ja keskitytään. Silloin kun elokuva halutaan tosissaan nähdä, eikä silloin kun se tulee vastaan. Esimerkiksi Arskan Commando ja Predator ovat klassikoita, mutta niitä on kivempi tuijottaa televisiolähetyksinä, varsinkin jos IRC tarjoaa live-kommentointia. Kun taas Total Recall on oikeasti ajattelemaan saava scifi-elokuva (joka sisältää toki hölmöjä Arska-hetkiä) ja ansaitsee selvästi paikan leffahyllyssä. Toimintapuolella ensimmäinen Rambo (siis First Blood) on myös henkilökohtaisia suosikkeja, ja ihan eri tasoa kuin muut Rambo-sarjan osat.

Jos vertaa elokuvia ja levyjä niin on selvää että elokuvia ei katsota samaan tahtiin kuin levyjä kuunnellaan. On ihan normaalia että katselujen välissä on vuosia, niinhän se oli ennen kun elokuva tuli tv:stä ja sitten sitä sai odottaa pitkään (jos ei älynnyt nauhoittaa). Katsoin joskus kahtena peräkkäisenä vuotena Arabian Lawrencen ja ajattelin tehdä perinteen että katson sen vuoden kylmimpänä päivänä, mutta lopulta katsominen taas seuraavana vuonna tuntui liian aikaiselta. Nykyään samat leffat näytetään eri kanavilla niin tiuhaan että niitä suosituimpia komedia- ja toimintaelokuvia voi vilkuilla aina silloin kun jaksaa. Mutta tietyt elokuvahistorian helmet pitää nähdä aina kokonaisuudessaan, toisin kuin peruskomediat. Onhan se vähän elitististä. Tosin kyllähän Teema uusi tiettyjä klassikoita useinkin.

Mutta silti, jos keskityn keräämään vain eeppisiä elokuvia, von Trierejä ja Bergmaneita, ja unohdan kasariklassikot, niin se ei tarkoita että olisin alkanut aivan hienostelijaksi. Tänä Netflixin ja digi-tv:n aikakautena tietyt elokuvat on vain parempi omistaa dvd:nä. Dvd-levyjen omistamiseen suhteen en ole läheskään niin tarkka kuin musiikkilevyjen, joten ehkä joskus kun Netflix saa oikeudet lähes kaikkeen voin hyvillä mielin luopua dvd-kokoelmasta.