Tarkkana boksien kanssa

Original Album Classics -sarjan tyyliset ratkaisut ovat nerokas idea. Nuo keksittiin kai kun levy-yhtiöissä huomattiin että cd-levyjen myynti alkoi tippua. Joten paketoidaan viisi levyä yhteen ja myydään noin 20 eurolla. On toki myös muita vastaavia julkaisuja nykyisin, esimerkiksi 3cd-versioita, kaksi levyä yhden hinnalla (erillisissä koteloissa pahviin käärittynä tai sitten kaksi cd-levyä yhdessä kotelossa) ja joitain wanhoja jazz yms -levyjä nyt saa vaikka kymmenittäin halvoissa bokseissa, kun tekijänoikeudet eivät ole enää voimassa.

Arvostin näitä bokseja vielä vähän aikaa sitten. En juuri selaile kansitaidetta, ja on kiva kun levyt vievät vähemmän tilaa. Lisäksi monissa julkaisuissa on juuri niitä levyjä joita kiinnostaa hankkia, eikä mitään sekundaa.

No, sitten tutkailin hankintamielessä Prefab Sproutin Original Album Classic -pakettia. Omistan jo siltä löytyvät levyt From Langley Park to Memphis ja Jordan: The Comeback, mutta muut kiinnostivat jonkin verran. Julkaisu ei sisällä bändin tunnetuinta klassikkoa, Steve McQueeniä. Mutta tämä ei ole ongelma, vaan se että Jordan: The Comeback ei sisällä neljää viimeistä kappaletta, ja muutenkin biisilista on uudelleenjärjestelty! Tätä en olisi tiennyt ilman Amazon.co.uk:sta luettua käyttäjäarviota.

Ja juuri äsken ajattelin kuunnella Cannonball Adderleyn Somethin' Else -levyä. Se oli tullut hankittua Miles Davisin 20 albumia (ja 10 cd:tä) sisältävällä boksilla. Mutta kun katsoin biisilistaa niin siltä puuttuu viimeinen raita. Kyse on siitä että boksilla on aina kaksi albumia per cd, joten nyt levy ei mahtunutkaan kokonaan. Poistin levyn RYMin albumilistastani, mikä ei nyt kovin paljoa haittaa, sillä en varsinaisesti ollut Cannonballia hankkinutkaan, vaan Miles Davisia.

Eli näiden albumikokoelmien kanssa kannattaa olla tarkkana. Useat näistä ovat varmasti harkinnan arvoisia, mutta kannattaa aina lukea vaikka Amazonin arvosteluista onko kukaan huomannut virheitä.

XTC - English Settlement (levy)

English Settlement on tuorein hankinta, joka aiheuttaa selviä tunteita kuunnellessa, siis vähän siinä mielessä kuin ne aikoinaan kesäöinä kuunnellut levyt. Mutta siinä missä ne olivat tunnelmallisia progebiisejä tai fuusiojatsia, niin ES on poppia. Mutta kyllä popistakin saa fiiliksiä, vaikken niin aiemmin ajatellut.
Kun hankin tämän levyn olin myös hankkinut juuri kannettavan soittimen. Siinä sitten kävelin pakkasessa ja pimeydessä kotiseudulla, ja mietin kuinka näiltä peräkyliltä ovat lapset kadonneet. Kuljin vanhojen kavereitten talojen ohi ja ihmettelin miten pari vuosikymmentä sitten kersoja oli kylillä suht paljon. Taustaääniä musiikkiin toivat ne pienet navetat, jotka ohitin iltalypsyn aikaan (lypsykoneet olivat siis päällä). Kävelylenkiltä palatessani laitoin levyn taas soimaan vielä tietokoneelta.
Tuo kaikki ei tietenkään ollut mitään mieltä ylentävää, ja ei kai English Settlement mikään iloinen levy olekaan. Mutta taas kerran ei englanninkielisessä musiikissa tule keskityttyä niin sanoituksiin. Itse musiikista ne kävelyretkiin parhaiten sopivat biisit olivat hidas aloitusbiisi Runaways (joka ei sopisi keskelle muita biisejä), kakkosbiisi Ball and Chain ja Jason and the Argonauts. Nämä muodostuivat suosikeiksi, vaikka levyn vauhdikkaammat kappaleet kuten Fly on the Wall ja Down in the Cockpit ovat periaatteessa parempia. Mutta välillä vain joihinkin kappaleisiin muodostuu mielleyhtymiä, kuten The Clashin London Callingista tulee mieleen Lassi ja Leevi -sarjakuvien lukeminen (jota harrastin ko. levyä kuunnellessa).
En pidä English Settlementiä täydellisenä levynä. Ongelmana on se, että ensin on viisi loistavaa biisiä, sitten viisi hyvää, ja sitten taas viisi loistavaa. Kun tuo keskeltä löytyvä biisiviisikko vie vielä paljon aikaa, niin alussa harmittelinkin kovasti kuinka levyä ei oltu älyttyä editoida. Mutta nykyään nuo "täytebiisitkin" kelpaavat, ehkä koska niitä ei ole soittanut ihan puhki. Silti, kymmenen biisin kokonaisuutena kyseessä olisi yksi kaikkien aikojen levyistä.

Apua

Simpsonit-jutusta jäi pois tämä kuva, taisin todella huomata tuon vitsin vasta nyt. Outoa. Kyseinen jakso (Lisan poni) on kuitenkin ihan suosikkijaksoja, ja nähty monta kertaa. No, kun klassikkojaksot ovat sellaista vitsien sarjatulta, niin kai sitä jotain hukkuu sekaan.

Elokuvaelitismin outo lumo

Kun cd-kokoelmaa on saatu hyvin siivottua, voisi olla dvd-levyjen vuoro. Tosin pienen kasan niitäkin sain jo myytyä, vaikka kai ne menevät nykyään kaupaksi vielä huonommin kuin cd-levyt.

Kun selaa leffalistaa ja ottaa ylös niitä elokuvia joita voisi kenties myydä, niin huomaa että ne ovat sellaisia joita on nähnyt aikoinaan televisiosta monet kerrat. Tässä ei olisi mitään outoa jos ne olisivat niin ylikatseltuja että niitä ei jaksaisi laittaa pyörimään millään. Mutta ne ovatkin sellaisia joita vielä katsoisi uudestaan. Tai ainakin tiettyjä kohtauksia, itselläni on paha tapa katsoa tiettyä osia leffoista aina uudelleen, vaikka tosi leffafani katsoo vain kokonaisuuksia. Mutta minkäs teet kun Trainspotting sisältää niin klassisia kohtauksia että joku niistä pitää aina välillä nähdä, vaikka koko elokuvakin on klassikko.

Lopulta sitä ajattelee että kokoelmaan saa jäädää vaikkapa 2001, Hyvät pahat ja rumat, Arabian Lawrence, Ilmestyskirja.Nyt, Seitsemän samuraita, Andrei Rublev ja Once Upon a Time in America. Mikäs siinä, hienoja ja eeppisiä elokuvia, joita voi varmasti katsoa kyllästymättä vaikka kuinka. Mutta entäs kun kokoelmasta saisi lähteä mainiot Ferris Bueller's Day Off ja Karate Kid, ja sinne jäisi Panssarilaiva Potemkin ja Ran? Nekin hyviä elokuvia, mutta olen katsonut ne vain kerran enkä muista paljoa. Enkä tiedä pitäisinkö seuraavilla katsomiskerroilla enemmän, en ainakaan yhtä paljon kuin Karate Kidistä.

Ehkä on hyvä ajatella että kokoelmassa on hyvä olla ne elokuvat joita oikein katsotaan, siis kaivetaan se levy kaapista ja keskitytään. Silloin kun elokuva halutaan tosissaan nähdä, eikä silloin kun se tulee vastaan. Esimerkiksi Arskan Commando ja Predator ovat klassikoita, mutta niitä on kivempi tuijottaa televisiolähetyksinä, varsinkin jos IRC tarjoaa live-kommentointia. Kun taas Total Recall on oikeasti ajattelemaan saava scifi-elokuva (joka sisältää toki hölmöjä Arska-hetkiä) ja ansaitsee selvästi paikan leffahyllyssä. Toimintapuolella ensimmäinen Rambo (siis First Blood) on myös henkilökohtaisia suosikkeja, ja ihan eri tasoa kuin muut Rambo-sarjan osat.

Jos vertaa elokuvia ja levyjä niin on selvää että elokuvia ei katsota samaan tahtiin kuin levyjä kuunnellaan. On ihan normaalia että katselujen välissä on vuosia, niinhän se oli ennen kun elokuva tuli tv:stä ja sitten sitä sai odottaa pitkään (jos ei älynnyt nauhoittaa). Katsoin joskus kahtena peräkkäisenä vuotena Arabian Lawrencen ja ajattelin tehdä perinteen että katson sen vuoden kylmimpänä päivänä, mutta lopulta katsominen taas seuraavana vuonna tuntui liian aikaiselta. Nykyään samat leffat näytetään eri kanavilla niin tiuhaan että niitä suosituimpia komedia- ja toimintaelokuvia voi vilkuilla aina silloin kun jaksaa. Mutta tietyt elokuvahistorian helmet pitää nähdä aina kokonaisuudessaan, toisin kuin peruskomediat. Onhan se vähän elitististä. Tosin kyllähän Teema uusi tiettyjä klassikoita useinkin.

Mutta silti, jos keskityn keräämään vain eeppisiä elokuvia, von Trierejä ja Bergmaneita, ja unohdan kasariklassikot, niin se ei tarkoita että olisin alkanut aivan hienostelijaksi. Tänä Netflixin ja digi-tv:n aikakautena tietyt elokuvat on vain parempi omistaa dvd:nä. Dvd-levyjen omistamiseen suhteen en ole läheskään niin tarkka kuin musiikkilevyjen, joten ehkä joskus kun Netflix saa oikeudet lähes kaikkeen voin hyvillä mielin luopua dvd-kokoelmasta.