Tylsästi jälleen kerran se kehutuin levy on myös paras. Jossain vaiheessa pidin tosin suosikkinani Larks' Tongues in Aspicia. Mutta onhan se myönnettävä että King Crimsonin debyytti on se laadukkain levy.
In the Court of the Crimson King on käsittääkseni yksi ensimmäisiä progelevyjä, ja se on ansaitusti klassikko. Taisin tutustua levyyn ihan progeurani alkupuolella, muistan ainakin että kuulin (ja taisin nauhoittaa) nimibiisin Progeyöstä. Ja se iskikin heti ensikuuntelulla.
Avausraita 21st Century Schizoid Man on suhteellisen raskas, mutta loppulevy on rauhallisempi. Suosikkini on varmaan Epitaph, yksi King Crimsonin mestariteoksia. Levyllä on periaatteessa vain viisi raitaa, mutta ne on muodollisesti nimetty moniosaisiksi teoksiksi, taisin lukea että aikoinaan artistit saivat enemmän rahaa kun levyllä oli enemmän biisejä.
Levyn pisin biisi on surullisenkuuluisa Moonchild. Se alkaa hienosti, mutta sen jälkeen kuulemme vain hiljaista improvisaatiota. Robert Fripp on myöntänyt että heillä ei ollut tarpeeksia ihan kokonaiseen levyyn, mutta kai nimibiisille olisi voitu kehittää edes jonkinlainen parempi intro, vaikka Larksin Talking Drumin tyyliin. No, joskus sängyllä makoillessa Moonchildin kilinäosuuskin saattaa toimia. Joka tapauksessa King Crimsonin debyytti on niin hieno levy, että seuraaja In the Wake of Poseidon yritti aika paljon toistaa samaa kaavaa. Kyseisen levyn nimibiisi oli tavallaan yhdistelmä Epitaphia ja In the Court of the Crimson Kingin nimibiisiä. Niitähän Fripp ei ollut säveltämässä, toisin kuin In the Wake of Poseidonia, eli ehkä hän halusi tehdä oman mestariteoksensa..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti