Netflixistä löytynyttä

Hoop Dreams on Netflixissä, jee. Pitää katsoa se sitten kun tarpeeksi virkeä kolmen tunnin leffaa varten. Netflixistä löytyi yllättäen myös 1984-leffa (vuodelta 1984), josta kuulin kun kirjan luin, ja jonka nyt sitten katsoin. Ihan hyvä, mutta ei erinomainen. Nyt on luettavana The Great Gatsby (englanniksi, kun ei tullut suomenkielistä vastaan). Tämänkin leffaversio löytyy Netflixistä. Sen sijaan muistini mukaan kadonnut on eräs Tim Burtonin elokuva, josta voisin oikeastaan kirjoittaa seuraavaksi..

Muita mielenkiintoisia löytöjä ovat tanskalainen vankilaleffa R, jonka olen jo nähnyt (ja Yle Fem esitti sen myös juuri). Tietty on siellä muitakin mielenkiintoisia elokuvia jotka olen jo nähnyt (esim Neighbor for Sale ja Tyrannosaur), niitä ei vain tule laitettua ylös tuohon Netflixin listaan.

Netflix kuulemma korottaa hintojaan, aluksi luulin että se koskee vain Amerikkaa (jossa kuukausihinta on halvempi), mutta ilmeisesti suomi-hintaakin muutetaan. Moni haukkuu Netflixin valikoimaa, mutta onhan siellä ihan hyvin leffoja, ja hyviä sarjoja on niin että riittäisi loppuelämäksi katsomista. Kaipaisin kyllä esim. 80-luvun kulttiklassikoita ja sitten oikein wanhoja elokuvia. Mutta jos pistän katsomislistalle jokaisen vähänkin kiinnostavan elokuvan, niin niitä tulee helposti viisikymmentä. Tietty uutuuksien ystävälle Netflix ei ole ainakaan Suomessa paras vaihtoehto.

Final Fantasy VIII (peli)

Playstation ykkösen Final Fantasyistä tutustuin tietenkin ensimmäisenä Seiskaan. Se oli aika lailla sitä mitä odotin, eli eeppinen roolipeli, laajempi kuin esimerkiksi Chrono Trigger. Yllättäen osasin jopa pelata sitä. Final Fantasy VIII oli sitten seuraavana vuorossa, mutta kai siinä välissä piti vähän hengähtää. Nämä pelit kun ovat niin laajoja, että aikaa saa varata, kuten myös virittäytyä oikeaan mielentilaan, että välillä älyttömät juonikuviot ja oudot hahmot kiinnostavat. Kasissa on tosin valittu realistisempi ote hahmojen suhteen, mutta ärsyttäviä ne saattavat silti joillekin olla.

Final Fantasy VIII on niitä pelejä jotka jakavat mielipiteitä. Syynä on pelin Guardian Force (GF) -systeemi. Se nimittäin vaatii opettelemista, ja itsekin tuskastuin siihen alussa. Mutta nyt lähinnä sen takia peli on suosikkini PS1-Final Fantasyistä. Kai itselleni sopii tuollainen näpräys, jota kaiketi micromanagementiksi pelimaailmassa kutsutaan. Peli on myös aikaisempaa selvemmin rakkaustarina. Sanoisin kyllä, että jos GF-säätäminen tai romanssi eivät kiinnosta, niin pelin juoni kyllä lopulta. Tietenkin tässäkin kestää hetki ennen kuin todella päästään vauhtiin.

Musiikki on jälleen erinomaista. Lisäksi Balamb Garden, josta tapahtumat alkavat (se on jotain koulun ja armeijan välimaastosta) on mielenkiintoinen paikka, ja jollain tavalla rauhoittava (musiikin ansiosta). Final Fantasy 7 voi olla mainekkaampi ja tärkeämpi, toihan se japaniroolipelit selvästi suuren yleisön tietoisuuteen. Mutta VIII on eniten pelaamani.

Satunnaisia huomioita

Viime aikoina ei tullut luettua, pari kirjastosta haettua piti uusia vaikken ehtinyt edes avata. Mutta kun nyt sitten aloitin Nick Hornbyn Uskollisen äänentoiston, niin se tuli luettua nopsaan. Ja hyvä kirja se onkin. Olin nähnyt elokuvan aikaisemmin, aluksi pidin sitä vain hyvänä, mutta kun mietin leffaa myöhemmin niin aloin pitää enemmän. Ehkä kirjaa olisi kiva ja nopea lukea juuri sen takia että tapahtumat ovat (suunnilleen) tuttuja elokuvasta.

Kävin katsomassa Darren Aronofskyn Noah-elokuvan. Se ei ollut parasta Aronofskyä, itse asiassa taitaa olla miehen huonoin (Piistä en muista enää juuri mitään). Mutta hyvä pätkä silti.

Olen pelannut Super Nintendon Super Mario World 2: Yoshi's Island -peliä, ja yllättäen osaan jopa vähän, vaikka kyseessä on tasohyppely. Ei siis ole tarvinnut käytellä emulaattoritallennusta, vaan pelailen rennosti sohvalla makoillen, ja jos kuolen niin en lopeta heti kuten ennen..

Päässä on soinut taas Lou Reedin Hangin' 'Round.

King Crimson - In the Court of the Crimson King (levy)

Tylsästi jälleen kerran se kehutuin levy on myös paras. Jossain vaiheessa pidin tosin suosikkinani Larks' Tongues in Aspicia. Mutta onhan se myönnettävä että King Crimsonin debyytti on se laadukkain levy.

In the Court of the Crimson King on käsittääkseni yksi ensimmäisiä progelevyjä, ja se on ansaitusti klassikko. Taisin tutustua levyyn ihan progeurani alkupuolella, muistan ainakin että kuulin (ja taisin nauhoittaa) nimibiisin Progeyöstä. Ja se iskikin heti ensikuuntelulla.

Avausraita 21st Century Schizoid Man on suhteellisen raskas, mutta loppulevy on rauhallisempi. Suosikkini on varmaan Epitaph, yksi King Crimsonin mestariteoksia. Levyllä on periaatteessa vain viisi raitaa, mutta ne on muodollisesti nimetty moniosaisiksi teoksiksi, taisin lukea että aikoinaan artistit saivat enemmän rahaa kun levyllä oli enemmän biisejä.

Levyn pisin biisi on surullisenkuuluisa Moonchild. Se alkaa hienosti, mutta sen jälkeen kuulemme vain hiljaista improvisaatiota. Robert Fripp on myöntänyt että heillä ei ollut tarpeeksia ihan kokonaiseen levyyn, mutta kai nimibiisille olisi voitu kehittää edes jonkinlainen parempi intro, vaikka Larksin Talking Drumin tyyliin. No, joskus sängyllä makoillessa Moonchildin kilinäosuuskin saattaa toimia. Joka tapauksessa King Crimsonin debyytti on niin hieno levy, että seuraaja In the Wake of Poseidon yritti aika paljon toistaa samaa kaavaa. Kyseisen levyn nimibiisi oli tavallaan yhdistelmä Epitaphia ja In the Court of the Crimson Kingin nimibiisiä. Niitähän Fripp ei ollut säveltämässä, toisin kuin In the Wake of Poseidonia, eli ehkä hän halusi tehdä oman mestariteoksensa..