Genesis - The Lamb Lies Down on Broadway (levy)

The Lamb Lies Down on Broadway on niitä levyjä, jotka jakavat mielipiteitä. Melko yleisesti sitä pidetään klassikkona, mutta eri mieltä ovat mm. Soundin Tero Alanko ja progemetsän Tommy,joka ensin haukkui levyn lyttyyn (maalaa teksti) mutta kirjoitti sitten suopeamman arvion. Ja tietty kriittisiä arvioita löytyy aina foorumeilta ja IRCistä. Periaatteessa tämän ymmärtää sillä, että levyllä ei ole ehkä sitä maagista Genesis-tunnelmaa mitä edeltävillä albumeilla. Klassisesta Genesis-soundista tulee itselle mieleen jonkinlainen keskiaikainen fantasiahenkinen maailma, olkoot sanoituksissa sitten vaikka mitä televisioita ja ruohonleikkureita.
Muistan pari asiaa ajalta ennen kuin hankin levyn. Ensinnäkin tuoretta progemiestä arvelutti hankkia progelevy, jolla ei ole edes yhtään yli kymmenminuuttista biisiä. Vaikka sitten muut kertoivat että periaatteessa levy on yhtä biisiä (tai ehkä oikeammin neljä, vinyylin levypuoliskojen mukaan). Amazonista tuli myös luettua arvosteluja, muistan että yksi sanoi että jos ensimmäinen levy saa kuusi tai seitsemän tähteä niin toinen "vain" viisi. Itse olen ollut aina sitä mieltä että toinen levy on vielä parempi kuin ensimmäinen.
Ja kokonaisuutenakin levy on suunnilleen täydellinen, mikä on hämmästyttävää kun ottaa huomioon että kestoa on 95 minuuttia. Mikään vaikea levy ei myöskään ole kyseessä, tosin suosittelisin ensimmäiseksi Genesikseksi Selling England by the Poundia.
The Lamb on niin hyvä, että se taitaa mennä itselläni levyjen kärkiviisikkoon sijalle viisi, vaikka siellä on sitten tylsästi kaksi Genesistä. Oikeastaan jos saisin jättää itselleni vain yhden levyn, niin se saattaisi mahdollisesti olla tämä. Erilaisesta tyylistään huolimatta levyllä on sitä Genesis-taikaa ja sitä voi mahdollisesti kuunnella enemmän kyllästymättä kuin Selling Englandia.

Tekniikka on ihmeellistä

Hankin Sansa Clip+ -soittimeeni juuri 16 gigan muistikortin. Se maksoi amazon.co.uk:ssa noin 10e. Ennen siinä oli kahdeksan gigainen, ja kun soittimessa itsessään on myös kahdeksan gigaa niin olin mahduttanut tuohon tulitikkuaskin kokoiseen soittimeen yli 200 levyä (teen flaceista erikseen pienet versiot soittimeen). Ja nyt 8+16 gigaan mahtuu taas vaikka mitä. Ihan älytöntä. Eihän tämmöinen nörtti paljoa ulkona liiku, mutta kun liikkuu niin tulee kuunneltua musaa. Monta kertaa soitin on arponut niin täydellisen musiikin iltakävelyille..

Sansa Clip+ maksaa näemmä noin 40e Amazonissa. Pistin tähän juuri Rockboxin, onhan se paljoa hankalampi käyttää mutta saa tehtyä ainakin soittolistoja näppärästi.

Wikipediankin saa nykyään ladattua noin yhdeksän gigan pakettina, sekin menee tuommoiselle kynnen kokoiselle muistikortille. Ja kun sinne saisi lisäksi esim. satoja wanhoja kunnon pelejä (Amiga, DOS, SNES yms) niin sillähän pärjäisi vaikka autiolla saarella. Mutta kummasti vaan sitä pitää kotikoneella olla aina vaikka mitä turhaa.

Talk Talk - New Grass (biisi)

Tähän biisiin tutustui, kun joku kertoi IRCissä sen olevan ehkä tunnelmallisin biisi koskaan. Mitäpä tuohon lisätä, kun väittämän huomasi todeksi jo ensikuuntelulla.

Laughing Stock -levyä en ole kuunnellut ihan niin paljon kuin pitäisi, ehkä koska sitä haluaisi soitella lähinnä öisin, mutta dynamiikkaa haittaa silloin kuuntelua. Mutta onhan After the Flood myös hieno biisi, Ascension Dayn ja New Grassin kanssa niitä helpommin avautuvia ja kuunneltavia biisejä. No, onhan siinä jo puolet levyn raidoista.

Lisää levyjen hankkimisesta

Skannasin joskus tuon pätkän, pari kohtaa osui. Vaikka tietenkin oikeat levyjenkeräilijät nauravat cd-miehille. Mutta eniten totta on että nuorena niitä levyjä tuli tosiaan kuunneltua. Sillon kun tilasi muutaman levyn aina muutaman kuukauden välein. Silloin tosiaan tuntui, että levyt avautuvat vasta kymmenien kuuntelujen jälkeen. Olen oikeastaan vieläkin samaa mieltä, en osaa usein antaa arvosanaa levyille kuin vasta kuukausien jälkeen. Yleensä tulee lätkäistyä se perinteinen neljä tähteä, joka itsellä tarkoittaa melkeinpä että "kuuntele lisää".

Yhtenä päivänä posti toi Van Der Graaf Generatorin World Recordin, Miles Davisin 70-luvun liven ja Marillionin Marblesin 2cd-version. Joskus nuorena noilla olisi pärjännyt puoli vuotta, nyt oli jo samaan aikaan lisää tilauksessa. Mutta viimeaikaisten hankintojen ansiosta ei ole enää paljoa levyjä ostoslistalla. Ja niitäkään ei ole nyt ihan tarve hankkia. Eli kun posti toimittaa viimeisetkin tilaukset (niissä joissain saattaa kyllä mennä viikkoja), niin tässähän voi jopa keskittyä kuuntelemaan kokoelmaa! Yksi levy pitäisi kyllä vielä hankkia(Tangerine Dreamin Zeit, joka tosin saattaa olla 70 minuuttia koskettimiin nojaamista), mutta senkin olin jo tilannut, kunnes peruin koska ei alkanut levyä kuulumaan.

En kyllä tiedä siivoanko kokoelmaa enää. Noin 30 levyä voisi ehkä vielä myydä, mutta saa nähdä. Joskus on tullut mietittyä mitä jättäisi jos jäisi vain 10-20 levyä. Periaatteessa ne kyllä jo tietää, mutta kun alkaa miettimään niin ehkä niiden pitäisi olla sellaisia vähemmän puhkisoitettuja ja vaikeammin avautuvia. Esimerkiksi Abbey Roadin sijaan ottaisi Valkoisen tuplan, siinä riittäisi ihmeteltävää. Tietysti se voisi olla vähän hienostelua, kun joku Canin Tago Mago voisi sitten jäädä, vaikkei kuulu (vielä?) suosikkeihin.

Levyjen hankkimisesta

Kun asuu peräkylillä, levyjä saa lähinnä Anttilasta, Keskiseltä ja netistä tilaamalla. Netistä saisi tietysti halvimmalla kaiken mitä haluaa, mutta koska levylaareja on kiva selailla, niin tuli jossain välissä käytettyä liiankin paljon aikaa Anttilassa ja Keskisellä. Anttilan valikoima on tietysti varsin hyvä, ja sieltä löytyi monta hienoa levyä. Keskisen on hevipainotteisempi, mutta sentään esitteli minut Judas Priestille. Kuitenkin, loppujen lopuksi paljon levyjä tuli hankittua koska muutakaan ei ollut, ja olisi ehkä pitänyt myös tajuta että hevi ei ole ihan tärkein genre minulle. Kyllähän Urian Heep ja Blue Öyster Cult osoittautuivat paremmiksi kuin voisi luulla, mutta minkälainen progefani omistaa vain kaksi ELP:n levyä? Varsinkin kun suunnittelin niiden hankkimista jo noin 15 vuotta sitten..

Viime aikoina olen sitten alkanut hankkiutua eroon osasta levyjä. Kuitenkin, kai Spotifyyn on pakko jossain välissä siirtyä. Haluan silti omistaa varsinkin proge- ja jazz-levyjä, joten niitä on tullut hankittua tilalle. Kokoelma on siis muuttunut siinä mielessä että se sisältää enemmän levyjä, mitä oikeasti kuuntelen.

Minulla on ollut paljon musiikinkuunteluun sisältyviä pakkomielteitä. Yksi oli että en kuuntele (paljon) albumikokonaisuuksia joita on itse omista. Mikä tarkoitti myös Spotifyn valikoimaa. No, nyt siitä on päästy, toivottavasti, ja voin kunnolla tutustua niihin tuhansiin kiinnostaviin levyihin Spotifyssä. Kuuntelu itsessään on ollut jo kauan digitaalista, kopioin levyt kovalevylle ja soitan sieltä. Kansivihkosiakaan en selaa kuin silloin kun kuuntelen levyn ensi kertaa. Kansitaiteen ihailuun riittää Rate Your Musicin visualize-toiminto.

Periaatteessa cd-levyjen omistaminen on kai jo nyt järjetöntä, ja kymmenen vuoden päästä kai viimeisetkin myyvät kokoelmiaan. Varmaan silloin jo Robert Frippkin on antanut King Crimsonia digitaalisiin palveluihin.

(Tässä kappaleessa sanotaan liian monta kertaa "artisti"). Noista musiikillisista pakkomielteistä vielä sen verran, että olen oikeasti useasti laskenut monta levyä keskimäärin omistan artisteilta. Myös ennen kuin älysin että RYM osaa laskea artistit itse. Jossain vaiheessa ajattelinkin että olisi siistiä keskittyä vain muutamaan artistiin, pelkästään Frank Zappassa ja Miles Davisissa esimerkiksi riittäisi kuunneltavaa loppuiäksi. Tangerine Dreamiakin voisi keräillä, Peter Hammillia (plus VDGG:tä). Mutta kun alkaa listamaan niitä bändejä joita oikeasti "tarvitsee", niin kyllä se viidenkymmenen paikoille menee (RYMin mukaan kokoelmassa on nyt 120 artistia). Kuitenkin, kun olen nyt levyjä myynyt niin on hienoa aina kun hankkiutuu eroon "turhasta" artistista. Poistaa levyn RYMin kokoelmasta ja ihailee sitten levylistaa. On nykyään siistimpää omistaa edes neljä ELP:tä kuin harvoin kuunneltu rock-klassikko, joka löytyy kuitenkin myös Spotifystä.