Ensimmäisen kerran taisin kuulla Forever Changesista Jake Nymanin Rocktieto-kirjasta, jossa sitä ylistettiin. No, varmasti monia muitakin levyjä, mutta tuo jäi jotenkin mieleen, muistaakseni mainittiin että siinä ei ole huonoja biisejä. Latasin sitten testiksi Alone Again Or -biisin. Aluksi se kuulosti ihan ihmeelliseltä. Mutta ei mennyt kauaa kun huomasin lehtiä haravoidessa että biisi soi kokoajan päässä.
Silloin elettiin loppukevättä, ja aikaa siitä on noin kymmenen vuotta. Olin silloin työharjoittelussa kirjastossa, ja muistan että aamuisin ennen lähtöä kuuntelin kahta levyä: Forever Changesia ja Miles Davisin In a Silent Waytä. Nämä kaksi hienoa levyä aiheuttavatkin vieläkin kevät/kesäfiiliksen soidessaan.
Forever Changes on niitä levyjä, joita voi suositella kaikille rockista kiinnostuneelle. Onko se sitten parempi kuin esimerkiksi Beatlesin tuotokset? No, itse pidän sitä parempana kuin Abbey Roadia. mutta Abbey Road onkin muodostunut Beatles-suosikiksi lähinnä sen loppu-medlen takia. Mieleen on jäänyt Rumbasta Forever Changesin arvostelu (mahdollisesti jonkin uusintajulkaisun aikana), jossa mainittiin kuinka kaikki vaan kehuvat Sgt Pepperiä maailman parhaaksi levyksi vaikka siitä löytyvät ne ja ne heikommat biisit (ei nyt tule mieleen mitä ne olivat, Within You Without You ainakin todennäköisesti). Kun taas Forever Changes on silkkaa asiaa. Tietenkin siitä on löytynyt pari suosikkibiisiä, The Red Telephone ja Maybe the People Would Be the Times Or Between Clark and Hilldale.
Kaikki Loven muu tuotanto tulee tietenkin jäämään Forever Changesin varjoon. Hankin vasta nyt Da Capo -levyn, se sisältää esimerkiksi hienot Orange Skies ja 7 and 7 Is -biisit. Mutta ei Love mikään The Beatles ole, jolta on vaika valita suosikkia. Yksi on ylitse muiden.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti