Kuulin Opethista aikoinaan todennäköisesti jonkin progeaiheisen yhteisön kautta. En muista mikä oli silloin bändin uusin levy, mutta kehuja kuulin Morningrisestä. Ja koekuunteluun otettu Advent-biisi osoittautuikin hienoksi biisiksi. Silti ei ollut helppoa siirtyä Opeth-maailmaan. Adventkin tuntui aluksi todella raskaalta ja huonosoundiselta, levynkannet olivat synkkiä, ja Morningrisen kesto oli 66 minuuttia 6 sekuntia. Voisi sanoa, että bändissä oli jotain lähes pelottavaa. Nykyään tuo tuntuu naurettavalta, ja örinöitä ei enää ihmettele musiikissa.
Kun sitten kuulin Blackwater Parkista kehuja pari vuotta sen ilmestymisen jälkeen, niin päätin kokeilla. Ja yllättäen levy kolahti ja kovaa. Ei sitä innostumista voi verrata London Callingin ja Selling England by the Poundin fanitukseen, mutta Blackwater Park on suosikkilevyjen listalla kolmas. Erikoista on, että aluksi innostuin vain alkupuolesta, varsinkin Bleakista. Esimerkiksi lopun nimibiisi ei kehuista huolimatta auennut millään, ja minä todella yritin. Kun se sitten kolahti, niin kyllä sitä tuli kuunneltuakin. The Drapery Fallsin ja nimibiisin välissä olevat kolme biisiä eivät ole koskaan mitään suosikkeja olleet, mutta eivät ne ole huonojakaan.
Levy ei siis ole täysin tasainen. Usein suosikkilevyjä listatessa mietinkin korvaisiko Marquee Moon jo sen, se kun sisältää vain täydellisiä biisejä. No, lopulta ei ole väliä onko jokin levy kolmas vai neljäs. Ja olenkin tottunut listaamaan tämän top 4:n hankkimisjärjestyksessä, eli se on 1) London Calling 2) Selling England by the Pound 3) Blackwater Park 4) Marquee Moon. No, 1. ja 2. kyllä yleensä jakavat ykkössijan..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti