Kun hankin tämän levyn olin myös hankkinut juuri kannettavan soittimen. Siinä sitten kävelin pakkasessa ja pimeydessä kotiseudulla, ja mietin kuinka näiltä peräkyliltä ovat lapset kadonneet. Kuljin vanhojen kavereitten talojen ohi ja ihmettelin miten pari vuosikymmentä sitten kersoja oli kylillä suht paljon. Taustaääniä musiikkiin toivat ne pienet navetat, jotka ohitin iltalypsyn aikaan (lypsykoneet olivat siis päällä). Kävelylenkiltä palatessani laitoin levyn taas soimaan vielä tietokoneelta.
Tuo kaikki ei tietenkään ollut mitään mieltä ylentävää, ja ei kai English Settlement mikään iloinen levy olekaan. Mutta taas kerran ei englanninkielisessä musiikissa tule keskityttyä niin sanoituksiin. Itse musiikista ne kävelyretkiin parhaiten sopivat biisit olivat hidas aloitusbiisi Runaways (joka ei sopisi keskelle muita biisejä), kakkosbiisi Ball and Chain ja Jason and the Argonauts. Nämä muodostuivat suosikeiksi, vaikka levyn vauhdikkaammat kappaleet kuten Fly on the Wall ja Down in the Cockpit ovat periaatteessa parempia. Mutta välillä vain joihinkin kappaleisiin muodostuu mielleyhtymiä, kuten The Clashin London Callingista tulee mieleen Lassi ja Leevi -sarjakuvien lukeminen (jota harrastin ko. levyä kuunnellessa).
En pidä English Settlementiä täydellisenä levynä. Ongelmana on se, että ensin on viisi loistavaa biisiä, sitten viisi hyvää, ja sitten taas viisi loistavaa. Kun tuo keskeltä löytyvä biisiviisikko vie vielä paljon aikaa, niin alussa harmittelinkin kovasti kuinka levyä ei oltu älyttyä editoida. Mutta nykyään nuo "täytebiisitkin" kelpaavat, ehkä koska niitä ei ole soittanut ihan puhki. Silti, kymmenen biisin kokonaisuutena kyseessä olisi yksi kaikkien aikojen levyistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti